Nordic hotel forum kokemuksia seuraa tampere homoseksuaaliseen

Actual Minds, Possible Worlds. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts. Krikmannin — kotiseutu oli Avandusen kunnan Pudiveren kylässä Virumaalla, josta hän lähti koulutietä jatkamaan Väike-Maarjaan ja lopulta Tarton yliopistoon. Hän valmistui vuotiaana tehtyään diplomityönsä kansanhuumorista. Vuoteen mennessä hän oli jo työskennellyt Eesti Kirjandusmuuseumissa kansanrunouden osastolla ja Viron tiedeakatemiassa Kielen ja kirjallisuuden instituutissa.

Lisensiaatintyö käsitteli sananlaskujen sisällön ja niihin liittyvän maailmankuvan tutkimuksen ongelmia. Neuvostoajan nöyryytysten ja yksipuolisen tiedonvälittämisen kokeneena Krikmann uskoi painetun sanan pysyvyyteen. Väitöskirjakin sai odottaa itsenäisyysaikaa. Vuonna Viron tiedeakatemian jäseneksi nimitetty Krikmann väitteli vuonna , väitöskirjan otsikko oli Sissevaateid folkloori lühivormidesse.

Peruskäsitteistä, genresuhteista, yleisistä ongelmista, Tartto Krikmannin asennetta kuvaa kirjan nimeäminen ensimmäiseksi osaksi.

Poikkeuksellinen tekijä huomattiin ja huomionosoituksia alkoi tulla: Lisäksi hän oli Proverbium julkaisun toimituskunnan jäsen.

Elämäntyöstään hän sai tunnustuksena Valkoisen tähden III luokan ansiomerkin vuonna , Viron tiedepalkinnon vuonna , Baltic Assamblen tiedepalkinnon vuonna , Eesti Kultuurkapitalin vuosipalkinnon vuonna ja Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon Täyttäessään 75 vuotta vuonna Krikmann vastaanotti Viron tiedeakatemian Paul Aristen -mitalin sekä arvostetun Ferdinand Johann Wiedemannin kielentutkijan tunnustuspalkinnon.

Hänessä oli sekä karismaa että nöyrää ujoutta. Kriku piti aina huolellisesti valmisteltuja esitelmiä — englanniksi tai venäjäksi kirjoitettuja sitten kun alkoi lopulta käydä kansainvälisissä konferensseissa Neuvostoliiton hajottua ja Viron otettua takaisin valtiollisen itsenäisyytensä. Sananlaskututkimuksen eli paremiologian, fraseologian ja huumorintutkimuksen tapaamisissa häntä ihailtiin ja arvostettiin.

Krikmannin ajatus- ja käsitekehitelmistä ei ollut helppo saada otetta. Hänen kiinnostuksensa kohdistui erityisesti lyhytmuotoiseen folkloreen, maantieteellisen levinneisyyden problematiikkaan, kansanhuumoriin ja näiden osa-alueiden teorioihin ja metodologiaan. Sananlaskujen semantiikka, kognitiivinen kielentutkimus ja folkloristiikan peruskysymykset johtivat hänet kontekstikysymyksiin.

Niinpä Krikmann oli Viron ensimmäinen Internet-aineistojen tutkija. Hän julkaisi Eesti Kirjandusmuuseumin kustantamana vuonna viroksi, venäjäksi ja englanniksi pitkälti venäläisiltä nettisivuilta kootun aineiston Netinalju Stalinist , nettihuumoria Stalinista. Internet is not only a natural, spontaneous, archive and collection of folklore, but also — or primarily — a natural field of contemporary folkloric communication, which has stored and will continue to store and retain each single actualization of so-called speech genres of folklore.

In order to understand which of the thousands of actualizations of hypervariable Internet proverbs were intended to be seriously didactic, or undoubtedly funny, or were meant to fulfill some pragmatic functions of advertisements, etc.

Kun tietojen tehokäsittely eli digitaalinen aika alkoi Virossa mesenaatti George Sorosin suurlahjoitusten vauhdittamana, Kriku oli ensimmäisten joukossa soveltamassa voimallisesti uusimpia tekstinkäsittely- ja tietokantaohjelmia käyttäen hyväksi tehokkaita prosessoreja.

Hän tehtaili kielen ainesten levinneisyyskarttoja ja jakaumia ja sai Eesti Keele Instituudissa ja Eesti Kirjandusmuuseumissa kollegojen kesken pian lempinimen Makro-Kriku. SKVR-tietokannan olemassaolosta saamme kyllä pitkälti kiittää Krikua.

Ilman hänen organisointikykyään ja ihmeellisiä makrojaan työn toteuttaminen olisi vienyt huomattavasti kauemmin, eikä lopputulos olisi niin tasokas kuin se nyt on. Kriku organisoi ja johti Tartossa teoksen skannauksen ja tekstintunnistuksen vuosina — Kun perustyö oli tehty, hän huolehti itse runotekstien rakenteistamisen toiveittemme mukaisesti.

Tekstinkäsittelyohjelman makroilla hän muovasi aineiston sellaiseen muotoon, että siitä voitiin tehdä tietokanta. Työn aikana keskustelimme usein puhelimitse siitä, miten joku yksityiskohta pitää tehdä. Hän tunsi aineiston ja tavoitteemme niin hyvin, ettei minun tarvinnut koskaan juurta jaksain selitellä asioita.

Hänellä oli aina ehdotus tai vaihtoehtoja, joista sain valita. Jukka Saarinen, SKS, Krikmann oli pienfolkloren alan ehdoton guru ja Tarton yliopiston ylimääräisenä professorina hän loi vankan perustutkimuspohjan tulevillekin tutkijoille.

Tiedepolitiikka tai pikemminkin humanististen tieteiden tunnetuksi tekeminen ja yhteydet ulkomaisiin kollegoihin olivat Krikmannille tärkeitä.

Hän ehti kirjoittaa yksin ja yhdessä toisten kanssa yli kaksisataa julkaisua ja oli monen virolaisen ja ulkomaisen tiedeorganisaation, toimituskunnan, johtoryhmän sekä tiedeneuvoston jäsen. Tähän kahdenkymmenen vuoden aikaväliin osuvat myös hänen itämerensuomalaisten sananlaskujen vertailuhankkeiden yhteistyönsä suomalaisten sananlaskututkijoiden kanssa.

Tätä aikaa Kriku itse muisteli paljon; hänen kertojan taitonsa pääsivät esiin tarinoissa kahvipaketeista monisteiden joukossa ja kirjojen kopioista. Virolais-suomalaisen sananlaskuhankkeemme työnimenä oli Proverbia Septentrionalia II, sillä se oli jatko-osa akateemikko Matti Kuusen johtamalle vuonna FFC-sarjassa julkaistulle itämerensuomalaisten sananlaskujen vertailututkimukselle.

Tällä kertaa hanke oli käynnistetty Krikmannin aloitteesta luvun puolivälin tienoilla ja se toteutettiin Akatemia-hankkeena Suomessa ja Virossa.

Tietokantaa rakensivat silloiset maisterit Outi Lauhakangas ja Eija Hukka. Uusi tutkimus oli entistä yksityiskohtaisempi ja sitä varten käytiin läpi arkistoaineistot toisintoineen ja pitäjäkohtaisine jakaumineen. Jättiaineiston kirjallinen julkaiseminen nousi kynnyskysymykseksi hankkeen päätösvaiheessa. Täydellisyyden tavoittelun motiivina Krikmannilla oli tieteellisesti tarkan ja rehellisen analyysin tuottaminen. Krikmannin ehdottomuus näkyy tavassa, jolla hän vastasi artikkelipyyntöön professori Wolfgang Miederin vuotispäivän kunniaksi suunnitellun kansainvälisen juhlajulkaisun toimittajille.

Pyydän, että tutustuisitte oheiseen luonnosvaiheessa olleen työni fragmenttiin, joka on huomattavasti artikkelia laajempi. Se perustuu Miederin teokseen Dictionary of American Proverbs. Sama koskee sitä seuraavaa luokitusta. Kysymys on siis yleisesti ottaen toivottoman keskeneräisestä kokonaisuudesta, sillä valtava määrä poikkeuksia ja esitettyjä monitahoisempia sananlaskumuotoja on jäänyt huomiotta.

Kriku oli sydämellinen ystävä ja elämän komiikan tunnistava viisas ihminen. Huumori kantoi ajoittaisen surumielisyydenkin yli. Itsekritiikki oli niin armotonta ja yliampuvaa, että se tuli usein tulkituksi huumorin viljelynä.

Muulla kuin rakkaalla äidinkielellä kirjoittaminen oli Krikulle välttämätön väline. Sitäkin enemmän hän nautti omalla kielellään leikittelystä ja lukijoiden huumorintajun koettelusta. Näin hän kuvaa itseään:. Kuin sumun läpi alan hahmottaa, että Krikusta on tullut tai on tulossa kansainvälinen paremiologinen ongelma: Joskus tuli kysyttyä, että mitenkäs tarkkaan meidän näitä itämerensuomalaisia sananlaskutyyppejä on oikein tarkoitus analysoida. Oliko tutkija Kari Laukkasen perinpohjainen lähestymistapa meille hieman liian epärealistinen tavoite?

Gegengabe in paremiology, folklore, language, and literature. Honoring Wolfgang Mieder on his seventieth birthday. Internet humour about Stalin. Kuusi, Matti et al. Kalevalamittainen runolaulu on Suomessa kansallissymboliaseman saavuttanut ilmaisumuoto, jolla on juuret useamman tuhannen vuoden takana.

Itämerensuomalaisella alueella esiintyvää kahdeksantavuista runomittaa kutsutaan Suomessa usein kalevalamitaksi, koska Elias Lönnrot perusti Kalevala-eepoksensa sen varaan. Kalevala on kuitenkin vain pieni osa kalevalamittaisten runojen merta: Näissä merkityksellisissä lauletuissa runoissa kiteytyivät yhteisön tiedot, taidot ja uskomukset, ja runot liikkuivat suullisesti ihmiseltä toiselle alati hienovaraisesti muuttuen ja kontekstiinsa sopeutuen.

Itse laulan, millon kuulen, Kuta kuulen, niin kujerran, Ennen saat[uja] sanoja, Opetuita luottehia. Omat on saam[ani] san[ani], [Omat] tieltä tempom[ani], Päistä heinän hieroman[i], Kanarvoista katk[omani]. Filosofi Johan Gottfried Herderin hengessä ajateltiin, että kansanrunous oli merkittävä vaihe tietoisuuden ja ihmisyyden kehityksessä, ja kansanlaulut nähtiin sivistymättömän, aistillisen kansan hengenilmaisuna. Laulujen löytämisen myötä ne myös muuttivat olomuotoaan: Näin kävi myös Suomessa, jossa ihailtiin erityisesti maaseutukulttuuria, ja tämän myötä Suomessa alettiin elvyttää instrumenttipohjaista, maaseudun miesten suosimaa pelimannimusiikkia.

Syntyi Kaustisen kansanmusiikkijuhlat ja suuri määrä harrastajaorganisaatioita. Soitinpohjainen pelimannimusiikki ei kuitenkaan tarjonnut kaikille viehätystä: Tästä syystä korkeasti koulutettujen, usein varsin liberaalien ja kaupunkilaistuneiden musiikintutkijoiden joukossa syntyi luvulla muinaismusiikki-innostus, joka johti kalevalamittaisten runolaulujen esiin nostamiseen ja valtavien arkistomateriaalien käyttämiseen avantgardistisen, taiteellisesti kunnianhimoisen musisoinnin taustana.

Tästä alkoi kansanmusiikin ammattilaistuminen, ja tätä nykykansanmusiikiksi kutsuttua ammattimaisen musiikintekemisen kenttää tutkin väitöskirjassani. Shamu-yhtye Musiikkitalon kahvilassa vuonna Moni ehkä muistaa Värttinä-yhtyeen ja sen suuren suosion, ja luvun aikana kalevalamittaista runolaulua on kuultu niin Musiikkitalon suurella lavalla, sinfoniaorkesterien levyillä, klubeilla, festivaaleilla kuin pienimuotoisissa taidetapahtumissakin.

Nykykansanmusiikin puitteissa runolaulujen taustana käytetään vanhoja arkistoäänitteitä ja runotekstejä, mutta niitä ei pyritä rekonstruoimaan, vaan käyttämään taiteellisen ilmaisun väylänä. Väitöskirjassani kysyin, miten runolauluun liittyvässä puheessa rakennetaan menneisyyden ja nykyisyyden suhde. Aineistossa suhde rakentuu monin tavoin: Kulttuurisen liikkeen ja välittymisen tasolla tuo suhde muodostetaan runolaulun nimeämisessä perinteeksi. Käsittelen lectiossani tätä nimeämisen prosessia.

Yleiskielessä perinne-käsitettä käytetään kuvaamaan tapojen ja uskomusten periytymistä ja liikettä ajassa, mikä jo itsessään luo jatkumosuhteen nykyisyyden ja menneisyyden välille. Perinne nähdään usein jonakin, joka on ei-kirjallista ja suullista, periytyvää ja vanhaa sekä arvostettua. Äkkiseltään ajateltuna kalevalamittainen runolaulu onkin kaikkea tätä, mutta tarkemmin tarkasteltuna nämä määreet alkavat vaikuttaa hankalilta: Millä tavalla perinne periytyy ja kuinka vanhaa sen täytyy olla?

Kuka määrittää perinteen arvon ja miksi? Kun kalevalamittainen runolaulu asetetaan nykykansanmusiikin kontekstiin, millaisessa valossa nämä määreet silloin näyttäytyvät? Tutkimuksessani etsin näihin kysymyksiin vastausta aineistostani, muusikoiden haastatteluista ja mediateksteistä, sillä halusin tietää, miten aineistossa perinne määritellään ja nimetään.

Teoreettinen tausta-ajatus tälle näkökulmalle nousee tavasta nähdä perinne jonakin, joka ei ole sisäsyntyisesti asioihin liittyvä tekijä. Mikään asia tai kulttuurimuoto ei siis ole perinnettä tai perinteinen, ennen kuin se sellaiseksi sanoitetaan. Tästä perspektiivistä katsoen perinne tuotetaan nimeämisen prosesseissa asioihin yhä uudelleen ja uudelleen, ja tässä nimeämisen prosessissa syntyy kulttuurista liikettä.

Tämä ei kuitenkaan ole mitä tahansa liikettä: Suomessa runolaulujen on ajateltu kantavan mukanaan kansallisesti relevantteja menneisyyden ääniä, historioita ja tulkintoja jo usean vuosisadan ajan. Kalevalamittainen runolaulu nimetään aineistossani perinteeksi ainakin kahdella tavalla.

Ensinnäkin, perinne tarkoittaa aineistossa runolaulun välittymisen prosessia. Runolaulun tapauksessa perinteiseksi välittymisen tavaksi ymmärretään useimmiten suullinen muoto, siis laulujen välittyminen laulajalta toiselle muistinvaraisesti ei-moderniksi ymmärretyssä perinneyhteisössä. Tällainen perinteen välittymisen prosessi nähdään aineistossa ensisijaisesti kuolleena, menetettynä ja nykyisen modernin maailman hävittämänä. Välittymisen prosessissa kuvataan tapahtuneen katkos, joka erottaa nykyisen ajan ja nykyiset laulut menneestä.

Tätä ei välttämättä kuitenkaan nähdä onnettomana asiana: Sä puhuit, että siinä sun äidin ikäpolven tienoilla on tullu katkos, tai äidin ja isoäidin välissä. Onks sun mielest tässä runolaulussa tapahtunu semmonen katkos? Kyllä joo, ihan totaalinen katkos. Vienan Karjalassa nyt vissiin ehkä joitaki ihmisiä on elossa, mitkä on omilta vanhemmiltaa tai sukulaisiltaan oppinu niitä [runolauluja]. Ei se elävänä siellä kuitenkaan enää oo.

Et me tavallaan katellaan niitä arkistoaineistoja semmosen katkoksen yli? Mitä sä ajattelet et se katkos merkkaa siinä välissä? No, se varmaan on ollu jollain lailla väistämätön. Justiisa tää nopeen tiedonkulun, musiikillisten virtausten ja en tiiä, ehkä jonkun [nauraa] suomalaisen itsetunnon puutteen takia tullu. Mutta tuota, toisaalta se varmaan siihen tekee ihan erilaisen jutun, ku että jos me oltas eletty siinä runolaulumaailmassa.

Et meil ei ehkä olis noita arkistoäänitteitä, jossei sitte ois tullu tätä katkosta. Ajatus juontaa juurensa niin kutsuttuun modernisaatiokertomukseen, jossa historiallinen tietoisuus on kahtiajakautunut. Modernisaatiokertomuksessa vastakkain asettuvat moderni ja traditionaali aika, ja jälkimmäinen nähdään tällöin menetettynä ja modernin tuhoamana. Samalla tuo menetetty traditionaalinen aika näyttäytyy ikään kuin puhtaampana, pysähtyneempänä, rauhaisampana, myyttisempänä ja vähemmän hektisenä kuin nykyinen.

Nykyisyydestä käsin tuohon menetettyyn aikaan on helppo kaivata. Modernisaatiokertomuksen kahtiajakautuneen ajan ajatus on nähtävissä myös seuraavassa Helsingin Sanomissa julkaistussa Värttinä-yhtyeen Vienan-Karjalan matkaa ja levyä koskevassa haastattelussa vuodelta Vieläkö runonlauluperinne elää kylissä vahvana? Laulaminen ei ole itsestään selvästi siellä enää tätä päivää. Osa laulajista oli jo kovin vanhoja. Eräälläkin mummolla oli niin paha astma, ettei ääni kulkenut.

Hänellä oli surullinen päivä sinä päivänä. Toiselle taas aikamiespoika huuteli toisesta kamarista, että älähän nyt laula mummo siellä. Oli siellä siis karuuttakin nähtävissä. Mutta monella kyllä muisti pelasi vielä. Tarinoita nuoruusajasta ja vanhoja lauluja riitti. Oli myös hieno huomata, että perinne elää kuitenkin nuorempien keskuudessa. Tapasimme muutaman kuoron, jotka ovat opetelleet näitä kappaleita ja vievät perinnettä eteenpäin.

Esimerkissä on nähtävissä viittaus ajatukseen, jossa perinteen välittymisen prosessi nähdään hiipuvana ja katoamaisillaan olevana. Tässä kohdin kaksi erilaista perinnekäsitystä leikkaavat toisensa: Tässä näkemyksessä huomio siirtyy välittymisen prosessista sisältöön, joka välittyy. Perinne tarkoittaa tällöin itse laulua, melodiaa, runomittaa, säkeitä ja niistä muodostunutta tarinaa.

Tällöin suullinen välittyminen siirtyy taka-alalle, ja runolaulun sisältö asettuu keskiöön. Aineistossa laulun sisällön matka menneisyydestä kohti nykyisyyttä nähdään katkeamattomana ketjuna, vaikka laulun kontekstit ja tulkinnat ovatkin erilaisia.

Perinnettä voidaan näin ollen opetella ja opiskella kirjoista ja arkistoista, kuten Värttinän laulaja Karoliina Kantelinen kuvailee haastattelussa:.

Jos sä aattelet vaikka sitä luvun runolaulukulttuuria [ …], ni mimmosen yhteyden sä näät siinä runolaulajien välillä? Näämmä siin sellasen yhtäläisyyden. No, sanotaan ensin se eroavaisuus, että kun tosiaan se konteksti on eri, et meillä se on esittävää taidetta, opiskeltavaa lajia, ni sillon se on ollu sitä iha arkielämää. Se on ollu arkea ja pyhyyttä yhtä aikaa. Laulaja on kuitenki aina laulaja, se rakastaa sitä, mitä se tekee.

Ni kyl mä koen, et nyt tässä päivässä myös se intohimo välittää niit tarinoita, ni se on jatkunu sielt hamast. Et ne menee sinne vuoteen miinus nolla. Että ihminenhän vaan haluu kertoa juttuja, ja sit ku se on löytäny sen sanallisen ja musiikillisen muodon, niin se on kyllä aika hurjaa, et jos semmonen joskus katkee. Et mikä voi olla niin hurja tapahtuma, että ihminen ei enää kerro eikä laula tarinoita?

Ja vaikka ei oo sanojakaan, ni kylhän se tarina on siin melodiassa. Niin ne samat, ne laulajat. Et se on ollu se laulu, tai musiikki on ollu siinä koko ajan ihmisen lähellä, et nyt se on erotettu.

Mutta ehkä se on se sana, se on se tarina, joka on ollu se katkeamaton meidän laulajien välillä. Ja sit ku se tarina siirtyy, vaik ne on vaan siel arkistonauhas, tai sit ne mitä on kerätty, meil on ne kirjallisena siinä, ni kuitenki sä näät sen tarinan siinä. Ni sitten nykyihminen pystyy sen nappaamaan ja kertoo sen taas joko juuri niin tai sit omin sanoin.

Et kuitenki se tarina elää. Runolaulu juurrutetaan osaksi muinaisuudesta kumpuavaa inhimillistä tarvetta kertoa tarinoita, eikä tarinoiden välittymisen tavalla loppujen lopuksi ole kovin suurta merkitystä tässä yhteydessä. Alussa lauloimme laulajan aloitussanat, jotka Elias Lönnrot tallensi vuonna vienalaiselta Arhippa Perttuselta.

Myös näissä säkeissä kommentoidaan perinteen olemusta, sitä, kuinka laulu välittyy ja siirtyy laulajalle. Sanat eli laulu olivat Perttusen vienalaisyhteisössä auktoriteetteja, jotka kantoivat mukanaan perinteellistä tietoa ja viisautta. Sanat olivat ennen saatuja, siis mennyttä nykyisyydessä, perinnettä. Mielenkiintoista kyllä, silti Perttunen, suullisessa runolaulukulttuurissa elänyt taitava laulaja, ei kertonut oppineensa lauluja suullisen välittymisen ketjussa esimerkiksi suvulta, vanhemmilta tai muulta nimetyltä lähteeltä.

Ei, laulussaan laulava minä korostaa oppineensa laulut itse — omat on saamani sanani, hän sanoo. Noissa muutamissa Perttusen ääntä haaleina kaikuina kantavissa säkeissä on yllättävän paljon samaa kuin oman aineistoni laulajien kommenteissa omasta perinteeseen kiinnittymisestään: Niin sain sanoa saatu[! Kuin aika tosin tuloo, Aukoan sanasen ark[un], Kirjo kannen kiimahutan Poikki puolin polvilleni.

Perttusen laulussa perinteen kerrotaan olevan tallessa säiliössä, sanaisessa arkussa, kunnes se sieltä taas haetaan. Raotimmeko mekin tuota arkkua tänään, vaikka olemmekin monella tavalla Perttusen perinneyhteisön toisia, ulkopuolisia, luvun suomenkielisinä kaupunkilaisina? Jotakin merkityksellistä ja relevanttia noiden säkeiden on kannettava mukanaan, sillä muuten kukaan meistä ei olisi täällä tänään kokoontuneena näiden sanojen äärelle. Tämä merkityssuhde jää lopulta jokaisen laulajan ja kuulijan itsensä harkittavaksi, mutta omassa tutkimuksessani haastateltujen laulajien vastaus on selvä: Joka vuosi helmikuussa Napierissa vietetään art deco -festivaalia.

Napier liitettiin vuonna Unescon alustavalle maailmanperintölistalle, jonka mukaan missään muualla maailmassa ei ole parempaa art deco -aluetta. Euroherit -hankkeessa tutkimme samantyyppistä instrumenttia eli Euroopan unionin kulttuuriperintötunnusta.

Tällaisen kulttuuriperintökohteen havainnointi omasta turistin näkökulmastani antoikin pohjaa suunnitella ensi vuoden kenttätöitä EU: Osallistuin art deco -keskuksen opastetulle kiertokävelylle, joka kesti kolme tuntia ja vartin ja sisälsi puolen tunnin johdantoluennon. Lisäksi havainnoin tapahtumaa perjantaiaamusta sunnuntai-iltapäivään. Ensimmäisenä koulupäivänä kesäloman jälkeen, aamupäivällä 3. Maanjäristys ja sitä seuranneet tulipalot tuhosivat Napierin keskustan lähes kokonaan.

Järistys muutti rantaviivaa niin, että kaupungin edustalla ollut sisälahti katosi ja uusi maa-alue nousi merestä. Järistyksessä kuoli yli ihmistä, ja tuho ulottui myös läheiseen Hastingsin kaupunkiin. Koko liikekeskusta eli pankit, kaupat ja muut yritykset rakennettiin uudestaan 2,5 vuodessa.

Kun jälleenrakennus valmistui, Napieria nimitettiin maailman nuorimmaksi kaupungiksi. Art deco -festivaalin ohjelma pursuilee tanssiaisia, illallisia, aamiaisia, teekutsuja, opastettuja kierroksia, elokuvia, konsertteja, lasten tapahtumia, luentoja, tanssitunteja, kirpputoreja.

Tarjolla oli sekä maksullista että ilmaista ohjelmaa. Viikonloppu huipentui sunnuntaina picniciin meren rannalla Marine Paraden tuntumassa. Parhaat picnic-rakennelmat palkittiin, ja ihmiset olivat todella nähneet vaivaa. Mukaan oli otettu aurinkovarjoja ja telttakatoksia, pöytiä, tuoleja, mattoja, kukkia, hienoja astiastoja, tarjoiluvaunuja ja jopa piano.

Napierin art deco -viikonlopussa materiaalinen ja immateriaalinen kulttuuriperintö yhdistyvät. Tapahtuma pidetään historiallisessa kaupungissa, joka arkkitehtuurinsa vuoksi on kulttuuriperintökohde. Art deco -festivaali puolestaan on immateriaalista kulttuuriperintöä, jossa keskeistä ovat sosiaaliset käytännöt, historia ja osallistujien kokemus del Barrio ym.

Sharon Zukin tarkastelee urbaanin kulttuuriperinnön sosiaalista tuottamista amsterdamilaisen ostoskadun kautta. Ostoskatu voi hänen mukaansa luoda paikallisidentiteettiä ja yhteenkuuluvuudentunnetta estetiikan, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kollektiivisen muistin kautta. Zukinin analyysiä seuraten pohdin tässä raportissa, kuinka Napierin art deco -viikonloppu osallistuu urbaanin kulttuuriperinnön sosiaaliseen tuottamiseen ja paikallisidentiteetin ja yhteenkuuluvuudentunteen luomiseen ja kuinka estetiikalla, sosiaalisella vuorovaikutuksella ja kollektiivisella muistilla on siinä keskeinen rooli.

Napierissa ei missään vaiheessa tehty tietoista päätöstä rakentaa kaupunki art deco -tyyliin. Art deco vain oli tuon ajan tyyli, vaikka nimitystä alettiin käyttää vasta paljon myöhemmin.

Sittemmin tämä kansainvälinen tyylisuuntaus on muodostunut koko kaupungin identiteetiksi. Näin paikallisuus limittyy globaalin kanssa, vaikka Napierin art deco -perintö ja -festivaali ovat hyvin paikallisia ja voidaan sijoittaa muutamaan kortteliin. Jälleenrakennusta ohjasi kolme periaatetta: Vain yksi- tai kaksikerroksisia taloja sai rakentaa, ja helposti irtoavia koristeluja tuli välttää, sillä viktoriaanisten ja edvardiaanisten talojen putoilevat ulkokoristelut olivat maanjäristyksessä koituneet monen kohtaloksi.

Jälleenrakennuksen yhteydessä katuja levennettiin ja sähköjohdot ja kaapelit kaivettiin maan alle, joten yleisvaikutelmasta tuli siisti ja avara. Kierroksella näkyi eri tyylien limittyminen ja art decon muuntuminen yhä pelkistetymmäksi.

Art decon tulevaisuudenusko näkyy auringonnousu-motiivissa, joka kuvaa uuden aikakauden sarastusta uuden vuosisadan alussa. Samaa viestittävät myös suihkulähde ja porrasmaisesti kohoava ziggurat. Myös Art Deco Festivalin ohjelmasta löytyy erilaisia kulkuvälineitä sekä lentonäytöksiä ja saippualaatikkoautokisoja.

Vanhat autot ja polkupyörät näkyivätkin vahvasti viikonlopun katukuvassa. Vauhdin ja teknologian ihailu näkyi virtaviivaisena muotoiluna, jota sovellettiin niin junissa, laivoissa kuin pölynimureissakin. Niistä se siirtyi myös rakennuksiin, esimerkiksi Marine Deco -tyylissä rakennuksiin sovellettiin laivoissa käytettyjä ratkaisuja.

Neonvalot vuonna rakennetussa kaupunginteatterissa edustivat uutta teknologiaa. Festivaalilla art deco -tyyli ei rajoittunut rakennuksiin, vaan se oli läsnä ennen kaikkea ihmisten päällä. Melkein kaikki vastaantulijat olivat charleston-asuissa, merimiespuvuissa tai muissa —luvun kostyymeissä. Iästä riippumatta pojilla oli henkselit, lippis tai olkihattu, polvihousut tai vaaleat pitkät housut, tytöillä näkyi mekkoja, hattuja, päivänvarjoja ja hansikkaita, helmet heiluivat ja höyhenet pöllysivät.

Kulttuuriperinnön estetiikka ei heijasta pelkästään arkkitehtonista muotoa, vaan sisäisiä historiallisia sosiaalisia normeja. Pelkkä arkkitehtuuri ei anna paikalle identiteettiä, mutta estetiikan avulla kaupunkiyhteisöä voidaan kuvitella uudelleen ja sitä voidaan liittää taloudelliseen ja kulttuuriseen pääomaan nykypäivän tavoitteiden toteuttamiseksi.

Napier ei ole museo, vaan elävä kaupunki, jossa kulttuuriperinnön on elettävä kaupungin mukana ja taivuttava esimerkiksi turismin tarpeisiin. Opas kertoi, että luvun ja luvun alun välillä muutamia ydinkeskustan art deco -rakennuksia purettiin. Art decon arvostus ja suojelu käynnistyi siis paikallisten parissa. Nykyisin omistajia kannustetaan huolehtimaan taloistaan myöntämällä rahaa kunnostuksiin, mikäli niissä noudatetaan art deco -tyyliä.

Art deco -kortteleissa oli kauppoja, joista saattoi ostaa tyyliin sopivia asuja ja muuta rekvisiittaa, ja muidenkin liikkeiden näyteikkunoissa tyyli oli esillä. Kaikesta saattoi päätellä, että paikalliset edelleen tuntevat omistajuutta kotikaupunkinsa art deco -perintöä kohtaan. Arkkitehtuuri tuo Napieriin turisteja ympäri vuoden, mutta festivaaliviikonloppuun osallistuu vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. Sekä paikalliset että turistit ovat innolla mukana.

Varmasti molempia tarvitaan, jotta myös sponsorit pysyvät innolla mukana. Turistille olisi aika nuivaa tulla tapahtumaan, josta paikalliset puuttuisivat. Sponsorit taas eivät välttämättä laittaisi rahojaan pelkästään paikalliseen tapahtumaan. Festivaalin pääsponsori on paikallinen kiinteistövälitysyhtiö Tremains, joka näkyy tapahtuman virallisessa nimessä Tremains Art Deco Festival. Joka tapauksessa Napierissa riittää tarinoita turisteillekin jaettavaksi. Kävelykierroksella esiteltiin paitsi rakennusten ja kaupunkikuvan arkkitehtonisia yksityiskohtia ja rakentamisen vaiheita myös arkkitehteja ja muita rakentamiseen liittyneitä ihmisiä koskevia anekdootteja.

Opas kertoi, että kun nuoret juristit olivat kunnostamassa hankkimaansa art deco -rakennusta, joku oli marssinut paikalle kertomaan, että hänen ullakoltaan löytyvät taloon alkuperäiset ulko-ovet ja joku toinen oli vinkannut juristeja hakemaan vintiltään oviin kuuluvat lasit. Lisäksi kulttuurifestivaalien on todettu kohentavan kansalaisten yhteenkuuluvuudentunnetta del Barrio ym.

Art deco -viikonloppuna Napierin ilma olikin tiheänä sosiaalista pääomaa. Vapaaehtoiset työskentelivät oppaina, yhdistykset järjestivät kirpputoreja ja esityksiä, ja lähes joka ohjelmanumerolla oli oma yrityssponsori. Vapaaehtoisia kuvataan Art Deco Trustin verkkosivulla koko säätiön elintärkeäksi selkärangaksi.

Viikonlopussa eläkeikäiset näyttivät olevan enemmistönä, mutta myös lapsiperheitä, nuorten porukoita, keskenään leikkiviä lapsia ja ylipäätään kaikenikäisiä miehiä ja naisia oli mukana. Kulttuuriperintöä voidaan käyttää välineenä syrjäytymisvaarassa olevien ryhmien inkluusion edistämisessä ibid. Maorit Uuden-Seelannin saarten varhaisina asukkaina ovat osa Napierinkin identiteettiä, mutta maorikuvioita näkyy vain harvoissa Napierin art deco -rakennuksissa.

Maori-seremonia aloitti art deco -viikonlopun, ja muutenkin maorikulttuuri näkyi siellä täällä viikonlopun ohjelmassa, mutta jäi epäselväksi, minkä verran maorit osallistuvat viikonloppuun ja sen järjestelyihin.

Jotta Napierin art deco -viikonloppu voisi luoda paikallisidentiteettiä ja yhteenkuuluvuudentunnetta sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta, kaikilla halukkailla on oltava tasavertainen rooli tuossa vuorovaikutuksessa. Zukinin , ostoskatuanalyysiä soveltaen: Jos tapahtumalla — tai art deco -perinnöllä laajemmin — halutaan tukea kaupunkiyhteisöjä luomatta sosiaalista ekskluusiota, on rakennettava linkkejä eri väestöryhmien välille.

Tunsin tulleeni elokuvaan tai astuneeni toiseen aikaan. Sharon Zukin , tulkitsee ostoskatua teatterina, jossa voidaan esittää urbaanin sosiaalisuuden ritualisoitua käsikirjoitusta, jossa on mukana sekä perinteisen, tiiviin yhteisön sosiaalista pääomaa että kulttuurista pääomaa. Art Deco Trustin verkkosivun mukaan Napierissa historia herää eloon, eikä missään muualla pysty tavoittamaan tunnetta siitä, millaista oli elää luvulla.

Napierissa tuntui, että paikka ja aika olivat yhtä: Napier oli yhtä kuin kuohuva kaksikymmentäluku, vaikka jälleenrakennus tapahtuikin luvun puolella. Festivaalilla tuntui selvästi se, että kulttuuriperinnössä on samanaikaisesti läsnä monta aikaa Kirschenblatt-Gimblett Maanjäristyspäivämäärä on Napierin kulttuuriperintönarratiivin alkupiste, josta kaupungin tarinan kertominen aloitetaan.

Viikonlopun luonteen määritti kuitenkin rakennustyyliksi valikoitunut art deco, jonka kulta-aika oli —luvulla. Pääpaino oli iloisessa luvussa, mikä edusti Napierin jälleenrakennusta ja traumasta selviytymistä. Kaupungin kulttuuriperintö sisältää arkkitehtonisen perinnön lisäksi kollektiivisesta muistista syntyvää aineetonta kulttuuriperintöä. Tämä aineeton kulttuuriperintö muodostuu sosiaalisesta jatkuvuudesta eli menneen läsnäolosta nykypäivässä, mutta toisaalta myös poissaoloista.

Kollektiivinen muisti on valikoiva: Napierissa optimistisella art deco -tyylillä rakennettiin kaupunkia keskellä lamaa ja suurta tragediaa. Arkkitehtuuri ja festivaalin ohjelma kertoivat ilosta ja optimismista ja jättivät varjoonsa maanjäristyksen traumana ja katkoksena kaupungin historiassa. Maanjäristys ei silti ollut täysin poissaoleva, koska se eli tarinoissa alkupisteenä, joka kuitenkin ohitettiin nopeasti.

Kuvaavaa on, että jälleenrakennus käsitteellistetään esimerkiksi Art Deco Trustin verkkosivulla uudelleensyntymänä. Evaluating intangible cultural heritage: The case of cultural festivals. Developing a framework for indicators of authenticity: University of California Press: Cultural heritage in building and enhancing social capital.

The social production of urban heritage: Identity and ecosystem on an Amsterdam shopping street. Yhteiskuntatieteiden tohtori ja filosofian maisteri Katja Mäkinen tutkii EU: Vuosina — ja — hän vieraili Aucklandin yliopistossa Uudessa-Seelannissa.

Toisilleen rinnakkaiset järjestöt ovat keskittyneet inhimillisen ilmaisun ja sen muotojen ja sisältöjen tutkijoiden ja tutkimuksen tukemiseen. Selkeästi kansainvälinen ISFNR kurottaa tutkijoidensa myötä laajemmalle maantieteellisesti, kun taas AFS on ennemminkin kansallinen, amerikkalaisia tutkijoita yhdistävä järjestö.

Nelipäiväisen kongressin ympäristöksi valittu Hyatt Regency oli Miamin ydinkeskustan pilvenpiirtäjien rinnalla verrattain huomaamaton hotelli, jonka pohjakerrosten tilat oli varattu noin — folkloristin ja perinteentutkijan kanssakäymiselle.

Keskustelijoiksi oli kutsuttu joukko alojen johtavia toimijoita, jotka asemoituvat vaihtelevasti folkloristeiksi tai folkloristiikan ja etnologian tai folkloristiikan ja jonkin ihan muun alan välimaastoon. Esimerkiksi Dorothy Noyes toimii Ohiossa englannin ja vertailevan tutkimuksen professorina, ja Wisconsinin yliopiston digitaalisuuden tutkimuksen opetusohjelman johtajana toimiva Robert Glenn Howard on viestinnän, uskontotieteen ja folkloristiikan laitoksen professori.

Suomalaista näkökulmaa keskustelussa esiin tuonut perinteentutkimuksen professori Pertti Anttonen sijoittuu hänkin Itä-Suomen yliopiston suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitokseen. Keskustelu eteni lähes harmillisesti erilaisten henkilökohtaisten ja institutionaalisten ratkaisujen ympärillä, eikä folkloristiikan ja etnologian suhteista päästy kunnolla keskustelemaan yleisemmällä tasolla. Paneeli osoittikin selvästi sen, miten hankala toisistaan erottuvien mutta läheisten alojen suhteista on käydä keskustelua niukkenevien resurssien ja yllättävien hallinnollisten muutosten konteksteissa.

Lisäkeskustelua olisi suonut kuultavan esimerkiksi Anttosen huomiosta, kuinka etnologiaa on oppiainekuvauksissa tapana käsitteellistää melko abstraktisti ikään kuin spesifien tutkimuskohteiden nimeämistä vältellen, kun taas folkloristiikan kuvauksissa luotetaan useammin listoihin ja konkreettisiin esimerkkeihin.

Riittävätkö listat kuitenkaan määritelmiksi ks. Bronner , 12 , ja mitä mahdolliset tendenssit viestivät tieteenalojen itseymmärryksestä?

Konferenssin teemana oli tällä kertaa Unfinished Stories: Folklife and Folk Narrative at the Gateway to the Future. Aiempien AFS-konferenssien tapaan valittu teema oli kytketty esitelmäkutsussa myös konferenssin sijainnin, Floridan ja Miamin, paikallisiin erityispiirteisiin.

Tämän lisäksi Miamia on kuvattu tulevaisuuden kaupungiksi, joka tarjoaa myös lukuisia mahdollisuuksia kansanomaisten kertomusten ja elämän tutkimukselle. Näiden aasinsiltojen kautta osallistujia kehoitettiinkin pohtimaan esitelmissään esimerkiksi ylirajaisuutta, kulttuurista synteesiä ja kreolisaatiota, digitaalisen käänteen vaikutusta kansanomaiseen kulttuuriin, paikkaa sekä näkökulmia ilmastonmuutokseen.

Tämänkaltainen temaattinen moninaisuus on hyvin tyypillistä muillekin tämän kokoluokan inklusiivisuuteen pyrkiville konferensseille. Kertomus-sanan sisällyttäminen konferenssin nimeen oli epäilemättä myös kädenojennus ja tervetulotoivotus kansanomaisten kertomusten tutkijoiden järjestön ISFNR: Yksi teemaan eksplisiittisesti sidotuista, ja eräs koko konferenssin yhtenäisimmistä ja kiinnostavimmista paneeleista oli nimeltään Unfinished Stories: Goldstein Indiana sekä Amy Shuman Ohio.

Neljä korkeatasoista esitelmää sisältänyt paneeli analysoi kertomuksen loppuun saattamisen ja valmiuden ideaan liittyviä strategisia, esteettisiä ja kommunikatiivisia aspekteja. Tarkoituksena oli purkaa vallitsevaa ajatusta yhtenäisten ja valmiiden kertomusten ideaalista suhteessa vajavaisiksi ymmärrettyihin fragmentaarisiin, aukkoisiin, viimeistelemättömiin tai keskeneräisiin kertomuksiin.

Erityisen vaikuttavia kyseisessä paneelissa olivat Diane Goldsteinin ja Amy Shumanin puheenvuorot. Goldsteinin esitelmä tarkasteli traumaattisiin, yliluonnollisiin ja pelottaviin kokemuksiin liittyviä kertomuksia keskittyen erityisesti tutkimaan kertomuksen luhistumisen ymmärtämisen analyyttisiä mahdollisuuksia. Goldstein esittikin, että pikemminkin kuin epätoivottuna ja käsittämättömänä takelteluna, kertomuksen näennäistä hajoamista olisi mielekästä tarkastella kohosteisten merkitysten markkereina ja fragmentaarisuutta kertomuksen kehystämisenä.

Goldsteinin hienovaraiset huomiot pureutuivat läntisten esteettisten ihanteiden lähes huomaamattomasta ylivallasta johtuviin analyyttisiin ongelmiin. Hänen puheenvuoronsa oli myös hieno esimerkki eettisestä kestävästä tutkimuksesta, joka perustuu ennen kaikkea tutkittavien toiminnan, kerronnan, analysoimiseen merkityksellisenä ilmaisuna juuri sellaisina kuin ne ovat.

Shumanin esitelmä käsitteli ehjän kertomuksen ideaalin ongelmia poliittisen turvapaikan hakuprosessissa. Turvapaikanhakijoiden kertomusten ja viranomaisten hylkäysperusteiden analyysin pohjalta Shuman osoitti, että turvapaikanhakuprosessissa usein vailla virallisia dokumentteja ja henkilöllisyystodistuksia olevien hakijoiden kelpoisuutta turvapaikkaan arvioidaan heidän kertomustensa kautta. Kun kertomuksen eheys, loogisuus ja ymmärrettävyys asetetaan henkilön luotettavuuden tai rehellisyyden mittareiksi, traumaattisista kokemuksista tai pelkästään kulttuurispesifisten kertomusmallien erilaisuudesta johtuvat epäjohdonmukaisuudet tai kertomuksen murtumat johtavat todennäköisesti turvapaikan eväämiseen.

Esitelmässään Shuman kyseenalaistikin vakuuttavasti turvapaikkakriteerien arvioinnin käytänteiden mielekkyyden ja oikeudenmukaisuuden. Shumanin ja Goldsteinin esitelmät olivat hienoja esimerkkejä folkloristisen tutkimuksen ja ennen kaikkea tinkimättömän metodologisen otteen hyödyistä monitieteisessä tutkimuksessa. Odotuksenmukaisesti useat konferenssin sessioista suuntautuivat myös digitalisaation, median, teknologian ja omaehtoisen ja perinteellisen kulttuurin liitoksiin.

Briggs ristivaloitti kahta käsitettä symmetrisesti muodon, ideologian ja käytännön perspektiiveistä ja ehdotti traditionalisaation näkökulmaa, eli lyhyesti sanoen ihmisten omaehtoista uusien kulttuuri- ja vuorovaikutusmuotojen omimista, keinoksi kyseenalaistaa sitkeä oletus median kulttuuria ja yhteiskuntaa dominoivasta vaikutuksesta.

Näitä kokoavia, analyyttisiä kategorioita tuotetaan ja uusinnetaan kaavoittuneissa, ideologisesti ohjautuneissa käytännöissä, mikä tarkoittaa että kyseisten käytäntöjen erittely on myös uskottavin väylä korkeamman asteen kategorioiden toimintaan ja merkityksiin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Kyse oli siis viime kädessä ruohonjuuritason etnografian kriittisestä potentiaalista, jota esimerkiksi tuore HAU: Journal of Ethnographic Theory on viime vuosina pyrkinyt nostamaan etualalle.

Briggsin ohje oli linjassa Dorothy Noyesin parissakin eri yhteydessä esittämän varoituksen kanssa, jonka mukaan tutkijoiden tulisi olla erityisen tarkkoja erilaisten yhteiskunnallista keskustelua, mediaa ja tutkimusta hallitsevien avain- tai muotikäsitteiden suhteen. Tällaiset denotatiivisessa epämääräisyydessään arvaamattomat mutta helposti eri yhteyksissä sovellettavat käsitteet ovat huomattavan alttiita projisoinneille ja omimiselle — Noyesin termi niille oli slogan concepts.

Kilpailevien intressiryhmien kamppailut tällaisten käsitteiden käytöstä käydään siis pitkälti määritelmien, kriteerien ja ennakko-oletusten metatasoilla. Tutkijakaan ei voi hylätä näitä käsitteitä, mutta hänen tehtäviinsä tulisi kuulua myös niiden purkaminen ja dialoginen problematisointi yhdessä muiden keskustelun osapuolten kanssa.

Jokaiselta tutkimusalalta on tietysti tunnistettava omat avainkäsitteensä; folkloren ja median ohella sellaisiksi voisi varmasti lukea esimerkiksi kulttuuriperinnön, arjen, kansan, monikulttuurisuuden ja vapauden tapaiset erottelevat ja arvottavat abstraktiot. Eräs toistuvasti amerikkalaisten tutkijoiden puheessa esiin noussut termi oli myös aktivismi.

Keskustelu liittyy kiistämättä jo mainittuun HAU -lehteen ja yleisempiin ihmistieteissä käytyihin keskusteluihin. Tämä näkyy tutkimusaiheiden valinnassa, mutta myös esimerkiksi public folkloren suosiossa. Sherry Ortner on juuri kirjoittanut oivaltavasti tällaisen tutkimuksen taustoista, mahdollisuuksista ja sen vaihtoehdoista. Suomalainen tutkija, joka voi ainakin vielä nauttia julkisesta tutkimusrahoituksesta, voi vain ihmetellä, liittyvätkö aktivismin vaateet Ortnerin hahmottamiin pimeän antropologian ja sen taustalla olevan uusliberalismin säikeisiin, ja miten paljon tämä voi suunnata tutkimusta itsessään.

Voiko tutkimusyhteisön sisältä ohjautuva kysymyksenasettelu ja tiedon tavoittelu unohtua tällaisessa aktivismin vaateessa; voiko aktivismista tulla slogan? Kiitettävästi yleisöä vetivät myös torstain retrospektiivinen keskustelu feministisen folkloristiikan alkuvaiheista Texasissa luvun puolivälissä muodostetun Folklore Feminists Communications -ryhmän alaisuudessa — kyllä, nimi on parodia suomalaisen Folklore Fellowsin julkaisusarjasta — sekä perjantain perinteinen Talking Folklore -paneeli.

Jälkimmäisessä neljä nimekästä alan tutkijaa ja teoreetikkoa reflektoivat uraansa ja vaiheitaan ennalta kirjoitettujen puheenvuorojen muodossa. Kokoelman ensisijainen arvo liittyy epäilemättä herkästi marginalisoidun tieteenalan itseidentiteetin ja -ymmärryksen voimistamiseen, mutta se tarjonnee myös valaisevia tiedonmurusia tieteenhistoriallisista virtauksista ja tutkijakontakteista luvun jälkipuolen folkloristiikassa ja antropologiassa.

Talking Folklore -paneeli ei kuitenkaan ollut tällainen tilaisuus, vaikka tutkijat tarjoilivat henkilökohtaisen kokemuskerronnan genreen sijoittuvia muisteluksiaan.

Niiden kautta hahmottui yllättävän syvällisiä näkymiä folkloristiikan historiaan. Konferenssivieraat harjoittelevat some-perinnettä Kuva: Political Asylum in the 21st Century. Tell me why my children died: Rabies, Indigenous Knowledge, and Communicative Justice.

Toward a Definition of Folklore in Practice. Dark anthropology and its others. Theory since the eighties. Journal of Ethnographic Theory 6 1 [online]. Filosofian maisteri Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.

Filosofian tohtori Karina Lukin on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa folkloristiikan oppiaineessa. Filosofian tohtori Ulla Savolainen on Eloren päätoimittaja ja tutkijatohtori Helsingin yliopistossa folkloristiikan oppiaineessa Livingmemories-tutkimushankkeessa http: Kansainvälinen ja monitieteellinen konferenssi Versification. Metrics in Practice järjestettiin Helsingissä Kymmeniä tutkijoita lukuisilta eri tieteenaloilta ja 15 eri maasta kokoontui Helsinkiin keskustelemaan metriikantutkimuksen kysymyksistä.

Konferenssi toteutettiin Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen ja suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen sekä Suomen Akatemian projektin Oral Poetry, Mythic Knowledge and Vernacular Imagination ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteistyönä. Konferenssin teemana oli metriikka käytännössä. Versifikaatio , eli säkeiden tekemisen taito, viittaa niihin käytänteisiin ja menetelmiin, joilla runoilijat ovat sepittäneet säkeitään.

Runomitoista puhutaan kuitenkin usein abstraktein termein. On pyritty formalisoimaan se, miten sanat ja äänteet liittyvät rytmisiin tekijöihin. Konferenssin tarkoitus oli kiinnittää tämän sijaan huomio runomittoihin niin kuin ne käytännössä toteutuvat.

Näkökulma korostaa kielen ja mitan erottamatonta yhteyttä sekä mittojen kytköstä sosiaalisiin kielenkäytön konteksteihin. Konferenssin viisi keynote -puhujaa tarkastelivat teemaa eri ja osin vastakkaisiltakin puolilta. Tomas Riad Tukholman yliopisto, Ruotsin akatemia aloitti vastaamalla esimerkiksi generatiivisen metriikan tukemaan ajatukseen mitasta abstraktina mallina, jonka kieli täyttää. Hän esitti, että runomitoissa on kyse samasta ilmiöstä kuin prosodisissa morfeemeissa, ja ne tulisi siten käsittää ennen kaikkea kielellisinä objekteina.

Luennon keskeinen ajatus liittyi mittoihin eräänlaisena kehityksenä meter as improvement. Riadin mukaan kehitystä tapahtuu silloin, kun mitallinen diskurssi noudattaa yhtä tai useampaa kielellistä rajoitusta säännönmukaisemmin kuin muut kielenkäytön muodot. Kiparsky esitti, että runomitat mukautuvat käyttötarkoitukseensa.

Esimerkiksi laji vaikuttaa runomittojen luonteeseen. Eeppiset ja dramaattiset muodot käyttävät niin sanottuja joustavia mittoja, joissa metrinen pohjakaava on yksinkertainen mutta mitan ja kielen yhteensopivuutta kuvaavat vastaavuussäännöt monimutkaiset. Yhdistelmä mahdollistaa lukuisia erilaisia toteutuksia. Sitä vastoin laulaen esitetyt lyyriset runot käsittävät laajan kirjon monimutkaisia metrisiä struktuureja, joilla on yksinkertaiset vastaavuussäännöt.

Runoilija ja filologi Jesper Svenbro Ruotsin akatemia tarjosi runouden harjoittajan näkökulman Sapfon ja Alkaioksen säkeistöihin.

Svenbro kytki säkeistöjä koskevan filologisen tutkimuksensa refleksiiviseen analyysiin omista kyseisen tradition sovelluksistaan. Luennolla hän antoi esimerkkejä oman tuotantonsa lisäksi Sapfolta, Hölderliniltä ja Tomas Tranströmeriltä ja osoitti näin vanhojen kreikkalaisten runomittojen elinvoimaisuuden ja käyttökelpoisuuden myös modernissa runoudessa.

Kati Kallio Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käsitteli suullisen runouden mittojen suhdetta esitystilanteisiin ja musiikkiin. Kallio lähti liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan suullisen runouden mittoja ei useinkaan voi ymmärtää pelkästään abstrakteina kaavoina. Hän esitteli tapoja, joilla suomalaiset, karjalaiset ja inkeriläiset runonlaulajat ovat varioineet mittoja esitystilanteiden mukaan. Luennolla myös kuultiin useita esimerkkejä siitä, miten kansanrunoutta on laulettu.

Jarkko Niemen Tampereen yliopisto esitelmä perustui hänen etnomusikologiseen tutkimushankkeeseensa, jonka kohteena olivat länsisiperialaisten ja Venäjän luoteisosan alkuperäiskansojen, erityisesti samojedien ja obinugrilaisten, musiikilliset traditiot ja laulullinen ilmaisu. Esitelmässään Niemi korosti sitä, että suullisessa esityksessä metrisen säkeen kielellistä struktuuria on mahdollista muuttaa merkittävästikin, joskaan ei mielivaltaisesti.

Luennollaan Niemi esitteli projektin tuloksia valaisten kyseisten uralilaisen kansojen traditioita laajemminkin. Paralleelisessioissa runomittoja tutkittiin eri ajallisissa konteksteissa ulottuen antiikin runoudesta nykyisiin kansanlauluihin ja keskiaikaisesta hovirunoudesta luvun rap-musiikkiin. Monissa esitelmissä tarkasteltiin myös mitan suhdetta laulettuun runouteen, musiikkiin ja esitystilanteisiin. Lähestymistavat olivat niin ikään moninaiset. Heidän projektinsa aineisto koostuu virolaisesta runoudesta kahdelta aikakaudelta: Hän korosti esteettisen rytmin kognitiivista luonnetta sekä motoristen toimintojen merkitystä käsitykselle siitä, mitä rytmi on.

Liljan mukaan esteettinen rytmi näyttäisi noudattavan samoja skeemoja kuin tanssiva keho. Hänen neljän vaiheen analyysimallinsa perustui liikkeen ja kontekstin yhteistoimintaan. Keskiviikkona ensimmäisen konferenssipäivän jälkeen vietettiin iltaa helsinkiläiseen tapaan piknikillä Tervasaaressa, jossa osallistujilla oli mahdollisuus puhua tavuista ja tilastoista epämuodollisesti auringon paisteessa.

Torstai-iltana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Tuomas Lehtonen toivotti konferenssiväen tervetulleeksi Seuran vastaanotolle. Konferenssin tuloksista on suunnitteilla julkaisu, jota ollaan paraikaa työstämässä.

Seuraavan kerran NordMetrik on tarkoitus järjestää Tukholmassa Filosofian maisteri Erika Laamanen on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineessa. The project, Traumatized Borders: The project is conducted between and , and is collaborated with researchers in the University of Tartu.

The project includes five researchers: Traumatized Borders from now on TB is a multidisciplinary research project which investigates oral and written trauma narratives related to various topographic and symbolic borders in Russian, Finnish, Estonian, Ukrainian, and North-American contexts. In this project, traumas are understood as universal, but yet culturally bound narratives and linguistic constructions. Historical events and phenomena, such as Karelian Fever, the WWII, and Cold War, have constructed the grand narratives of the borders that are embedded in collective consciousness of people living in for e.

Russia, Finland, Estonia, and Ukraine. Therefore, in this geopolitical context, TB examines trauma narratives as subversive narratives of border, order, and Other. The project claims that traumas create ruptures in the fabric of social and political conformity as well as in collective consciousness by reconstituting the meaning of border, order, and other.

Theoretically the project works against the backdrop of previous international and national border studies, cultural studies folklore studies, literature studies, cultural anthropology and trauma studies which form the most relevant methodological and conceptual frameworks for the project. In the framework of border studies, the project creates theoretical and conceptual tools which contribute to understanding of borders and border crossings from the point of view of individuals, small communities, and the cultures at the borderlands.

Mobility, space, place, and identity in the borderlands as well as border cultures, have been in the focus of these studies Aldama et al. In Europe, for example, the major themes in research have been identity formation, immigration, and globalization at the borderlands. These studies stress how individuals and communities have given narratively constructed meanings to the borders and border crossings.

Miksi tällaista on olemassa?! Paljon mieluummin luen Cougarin blogia, jossa mielikuvituksellekin jää sijaa. Tästä kyllä tullaan dokumentoimaan erittäinkin tarkasti, mikäli homma menee putkeen. Tarkoitan mielikuvituksella juuri sitä, että anti on sanallinen, ei kuvallinen. En haluaisikaan nähdä videoita. Kuten en halua koskaan enää nähdä vilaustakaan eksistä rannalla. Neljän kimppa oli hyvin lähellä viime lauantaina, mutta toisen pariskunnan nainen ei lämmennyt sillä hetkellä: Vaikka tässä ei Turkishista puhuttukaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön » tästä. Tästähän voi tulla oikein mielenkiintoista. Iiik, tuskin maltan odottaa!

Edellinen juttu Seuraava juttu. Kommentit Minäkin yövyn sviitissä viionloppuna, hääsviitissä. Sinne ei mahdu muita kuin me kaksi. Ja pitääkö sanoakaan - kerro sitten ihan kaikki. Haha - tack, tack ;   Mutta - jos kerron kaiken, niin sittenhän ei jää mielikuvitukselle sijaa? Kyllä me hulluja ollaan, mutta ei noin hulluja. D  Joo, ei uppoa minuunkaan eksät rannalla Ah, kolmen kimppaa kivampaa on vain neljän kimppa:

Määritelmän piirteitä on siirtynyt esimerkiksi Perinteentutkimuksen terminologiasta — Tieteen termipankkiin Folkloristiikka: Tätä ei välttämättä kuitenkaan nähdä onnettomana asiana: Se on ollu arkea ja pyhyyttä yhtä aikaa. Käsittelen lectiossani tätä nimeämisen prosessia. Runomitoista puhutaan kuitenkin usein abstraktein termein.

Porn homoseksuaaliseen bondage seksiseuraa kuopio

Keskustelijoiksi oli kutsuttu joukko alojen johtavia toimijoita, jotka asemoituvat vaihtelevasti folkloristeiksi tai folkloristiikan ja etnologian tai folkloristiikan ja jonkin ihan muun alan välimaastoon. Esimerkiksi Dorothy Noyes toimii Ohiossa englannin ja vertailevan tutkimuksen professorina, ja Wisconsinin yliopiston digitaalisuuden tutkimuksen opetusohjelman johtajana toimiva Robert Glenn Howard on viestinnän, uskontotieteen ja folkloristiikan laitoksen professori.

Suomalaista näkökulmaa keskustelussa esiin tuonut perinteentutkimuksen professori Pertti Anttonen sijoittuu hänkin Itä-Suomen yliopiston suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitokseen. Keskustelu eteni lähes harmillisesti erilaisten henkilökohtaisten ja institutionaalisten ratkaisujen ympärillä, eikä folkloristiikan ja etnologian suhteista päästy kunnolla keskustelemaan yleisemmällä tasolla.

Paneeli osoittikin selvästi sen, miten hankala toisistaan erottuvien mutta läheisten alojen suhteista on käydä keskustelua niukkenevien resurssien ja yllättävien hallinnollisten muutosten konteksteissa.

Lisäkeskustelua olisi suonut kuultavan esimerkiksi Anttosen huomiosta, kuinka etnologiaa on oppiainekuvauksissa tapana käsitteellistää melko abstraktisti ikään kuin spesifien tutkimuskohteiden nimeämistä vältellen, kun taas folkloristiikan kuvauksissa luotetaan useammin listoihin ja konkreettisiin esimerkkeihin. Riittävätkö listat kuitenkaan määritelmiksi ks.

Bronner , 12 , ja mitä mahdolliset tendenssit viestivät tieteenalojen itseymmärryksestä? Konferenssin teemana oli tällä kertaa Unfinished Stories: Folklife and Folk Narrative at the Gateway to the Future. Aiempien AFS-konferenssien tapaan valittu teema oli kytketty esitelmäkutsussa myös konferenssin sijainnin, Floridan ja Miamin, paikallisiin erityispiirteisiin. Tämän lisäksi Miamia on kuvattu tulevaisuuden kaupungiksi, joka tarjoaa myös lukuisia mahdollisuuksia kansanomaisten kertomusten ja elämän tutkimukselle.

Näiden aasinsiltojen kautta osallistujia kehoitettiinkin pohtimaan esitelmissään esimerkiksi ylirajaisuutta, kulttuurista synteesiä ja kreolisaatiota, digitaalisen käänteen vaikutusta kansanomaiseen kulttuuriin, paikkaa sekä näkökulmia ilmastonmuutokseen.

Tämänkaltainen temaattinen moninaisuus on hyvin tyypillistä muillekin tämän kokoluokan inklusiivisuuteen pyrkiville konferensseille. Kertomus-sanan sisällyttäminen konferenssin nimeen oli epäilemättä myös kädenojennus ja tervetulotoivotus kansanomaisten kertomusten tutkijoiden järjestön ISFNR: Yksi teemaan eksplisiittisesti sidotuista, ja eräs koko konferenssin yhtenäisimmistä ja kiinnostavimmista paneeleista oli nimeltään Unfinished Stories: Goldstein Indiana sekä Amy Shuman Ohio.

Neljä korkeatasoista esitelmää sisältänyt paneeli analysoi kertomuksen loppuun saattamisen ja valmiuden ideaan liittyviä strategisia, esteettisiä ja kommunikatiivisia aspekteja. Tarkoituksena oli purkaa vallitsevaa ajatusta yhtenäisten ja valmiiden kertomusten ideaalista suhteessa vajavaisiksi ymmärrettyihin fragmentaarisiin, aukkoisiin, viimeistelemättömiin tai keskeneräisiin kertomuksiin.

Erityisen vaikuttavia kyseisessä paneelissa olivat Diane Goldsteinin ja Amy Shumanin puheenvuorot. Goldsteinin esitelmä tarkasteli traumaattisiin, yliluonnollisiin ja pelottaviin kokemuksiin liittyviä kertomuksia keskittyen erityisesti tutkimaan kertomuksen luhistumisen ymmärtämisen analyyttisiä mahdollisuuksia.

Goldstein esittikin, että pikemminkin kuin epätoivottuna ja käsittämättömänä takelteluna, kertomuksen näennäistä hajoamista olisi mielekästä tarkastella kohosteisten merkitysten markkereina ja fragmentaarisuutta kertomuksen kehystämisenä. Goldsteinin hienovaraiset huomiot pureutuivat läntisten esteettisten ihanteiden lähes huomaamattomasta ylivallasta johtuviin analyyttisiin ongelmiin.

Hänen puheenvuoronsa oli myös hieno esimerkki eettisestä kestävästä tutkimuksesta, joka perustuu ennen kaikkea tutkittavien toiminnan, kerronnan, analysoimiseen merkityksellisenä ilmaisuna juuri sellaisina kuin ne ovat.

Shumanin esitelmä käsitteli ehjän kertomuksen ideaalin ongelmia poliittisen turvapaikan hakuprosessissa. Turvapaikanhakijoiden kertomusten ja viranomaisten hylkäysperusteiden analyysin pohjalta Shuman osoitti, että turvapaikanhakuprosessissa usein vailla virallisia dokumentteja ja henkilöllisyystodistuksia olevien hakijoiden kelpoisuutta turvapaikkaan arvioidaan heidän kertomustensa kautta.

Kun kertomuksen eheys, loogisuus ja ymmärrettävyys asetetaan henkilön luotettavuuden tai rehellisyyden mittareiksi, traumaattisista kokemuksista tai pelkästään kulttuurispesifisten kertomusmallien erilaisuudesta johtuvat epäjohdonmukaisuudet tai kertomuksen murtumat johtavat todennäköisesti turvapaikan eväämiseen.

Esitelmässään Shuman kyseenalaistikin vakuuttavasti turvapaikkakriteerien arvioinnin käytänteiden mielekkyyden ja oikeudenmukaisuuden. Shumanin ja Goldsteinin esitelmät olivat hienoja esimerkkejä folkloristisen tutkimuksen ja ennen kaikkea tinkimättömän metodologisen otteen hyödyistä monitieteisessä tutkimuksessa.

Odotuksenmukaisesti useat konferenssin sessioista suuntautuivat myös digitalisaation, median, teknologian ja omaehtoisen ja perinteellisen kulttuurin liitoksiin. Briggs ristivaloitti kahta käsitettä symmetrisesti muodon, ideologian ja käytännön perspektiiveistä ja ehdotti traditionalisaation näkökulmaa, eli lyhyesti sanoen ihmisten omaehtoista uusien kulttuuri- ja vuorovaikutusmuotojen omimista, keinoksi kyseenalaistaa sitkeä oletus median kulttuuria ja yhteiskuntaa dominoivasta vaikutuksesta.

Näitä kokoavia, analyyttisiä kategorioita tuotetaan ja uusinnetaan kaavoittuneissa, ideologisesti ohjautuneissa käytännöissä, mikä tarkoittaa että kyseisten käytäntöjen erittely on myös uskottavin väylä korkeamman asteen kategorioiden toimintaan ja merkityksiin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Kyse oli siis viime kädessä ruohonjuuritason etnografian kriittisestä potentiaalista, jota esimerkiksi tuore HAU: Journal of Ethnographic Theory on viime vuosina pyrkinyt nostamaan etualalle. Briggsin ohje oli linjassa Dorothy Noyesin parissakin eri yhteydessä esittämän varoituksen kanssa, jonka mukaan tutkijoiden tulisi olla erityisen tarkkoja erilaisten yhteiskunnallista keskustelua, mediaa ja tutkimusta hallitsevien avain- tai muotikäsitteiden suhteen.

Tällaiset denotatiivisessa epämääräisyydessään arvaamattomat mutta helposti eri yhteyksissä sovellettavat käsitteet ovat huomattavan alttiita projisoinneille ja omimiselle — Noyesin termi niille oli slogan concepts. Kilpailevien intressiryhmien kamppailut tällaisten käsitteiden käytöstä käydään siis pitkälti määritelmien, kriteerien ja ennakko-oletusten metatasoilla. Tutkijakaan ei voi hylätä näitä käsitteitä, mutta hänen tehtäviinsä tulisi kuulua myös niiden purkaminen ja dialoginen problematisointi yhdessä muiden keskustelun osapuolten kanssa.

Jokaiselta tutkimusalalta on tietysti tunnistettava omat avainkäsitteensä; folkloren ja median ohella sellaisiksi voisi varmasti lukea esimerkiksi kulttuuriperinnön, arjen, kansan, monikulttuurisuuden ja vapauden tapaiset erottelevat ja arvottavat abstraktiot. Eräs toistuvasti amerikkalaisten tutkijoiden puheessa esiin noussut termi oli myös aktivismi. Keskustelu liittyy kiistämättä jo mainittuun HAU -lehteen ja yleisempiin ihmistieteissä käytyihin keskusteluihin.

Tämä näkyy tutkimusaiheiden valinnassa, mutta myös esimerkiksi public folkloren suosiossa. Sherry Ortner on juuri kirjoittanut oivaltavasti tällaisen tutkimuksen taustoista, mahdollisuuksista ja sen vaihtoehdoista. Suomalainen tutkija, joka voi ainakin vielä nauttia julkisesta tutkimusrahoituksesta, voi vain ihmetellä, liittyvätkö aktivismin vaateet Ortnerin hahmottamiin pimeän antropologian ja sen taustalla olevan uusliberalismin säikeisiin, ja miten paljon tämä voi suunnata tutkimusta itsessään.

Voiko tutkimusyhteisön sisältä ohjautuva kysymyksenasettelu ja tiedon tavoittelu unohtua tällaisessa aktivismin vaateessa; voiko aktivismista tulla slogan? Kiitettävästi yleisöä vetivät myös torstain retrospektiivinen keskustelu feministisen folkloristiikan alkuvaiheista Texasissa luvun puolivälissä muodostetun Folklore Feminists Communications -ryhmän alaisuudessa — kyllä, nimi on parodia suomalaisen Folklore Fellowsin julkaisusarjasta — sekä perjantain perinteinen Talking Folklore -paneeli.

Jälkimmäisessä neljä nimekästä alan tutkijaa ja teoreetikkoa reflektoivat uraansa ja vaiheitaan ennalta kirjoitettujen puheenvuorojen muodossa. Kokoelman ensisijainen arvo liittyy epäilemättä herkästi marginalisoidun tieteenalan itseidentiteetin ja -ymmärryksen voimistamiseen, mutta se tarjonnee myös valaisevia tiedonmurusia tieteenhistoriallisista virtauksista ja tutkijakontakteista luvun jälkipuolen folkloristiikassa ja antropologiassa.

Talking Folklore -paneeli ei kuitenkaan ollut tällainen tilaisuus, vaikka tutkijat tarjoilivat henkilökohtaisen kokemuskerronnan genreen sijoittuvia muisteluksiaan. Niiden kautta hahmottui yllättävän syvällisiä näkymiä folkloristiikan historiaan. Konferenssivieraat harjoittelevat some-perinnettä Kuva: Political Asylum in the 21st Century. Tell me why my children died: Rabies, Indigenous Knowledge, and Communicative Justice.

Toward a Definition of Folklore in Practice. Dark anthropology and its others. Theory since the eighties. Journal of Ethnographic Theory 6 1 [online]. Filosofian maisteri Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Filosofian tohtori Karina Lukin on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa folkloristiikan oppiaineessa.

Filosofian tohtori Ulla Savolainen on Eloren päätoimittaja ja tutkijatohtori Helsingin yliopistossa folkloristiikan oppiaineessa Livingmemories-tutkimushankkeessa http: Kansainvälinen ja monitieteellinen konferenssi Versification. Metrics in Practice järjestettiin Helsingissä Kymmeniä tutkijoita lukuisilta eri tieteenaloilta ja 15 eri maasta kokoontui Helsinkiin keskustelemaan metriikantutkimuksen kysymyksistä.

Konferenssi toteutettiin Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen ja suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen sekä Suomen Akatemian projektin Oral Poetry, Mythic Knowledge and Vernacular Imagination ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteistyönä. Konferenssin teemana oli metriikka käytännössä.

Versifikaatio , eli säkeiden tekemisen taito, viittaa niihin käytänteisiin ja menetelmiin, joilla runoilijat ovat sepittäneet säkeitään.

Runomitoista puhutaan kuitenkin usein abstraktein termein. On pyritty formalisoimaan se, miten sanat ja äänteet liittyvät rytmisiin tekijöihin. Konferenssin tarkoitus oli kiinnittää tämän sijaan huomio runomittoihin niin kuin ne käytännössä toteutuvat. Näkökulma korostaa kielen ja mitan erottamatonta yhteyttä sekä mittojen kytköstä sosiaalisiin kielenkäytön konteksteihin.

Konferenssin viisi keynote -puhujaa tarkastelivat teemaa eri ja osin vastakkaisiltakin puolilta. Tomas Riad Tukholman yliopisto, Ruotsin akatemia aloitti vastaamalla esimerkiksi generatiivisen metriikan tukemaan ajatukseen mitasta abstraktina mallina, jonka kieli täyttää. Hän esitti, että runomitoissa on kyse samasta ilmiöstä kuin prosodisissa morfeemeissa, ja ne tulisi siten käsittää ennen kaikkea kielellisinä objekteina.

Luennon keskeinen ajatus liittyi mittoihin eräänlaisena kehityksenä meter as improvement. Riadin mukaan kehitystä tapahtuu silloin, kun mitallinen diskurssi noudattaa yhtä tai useampaa kielellistä rajoitusta säännönmukaisemmin kuin muut kielenkäytön muodot. Kiparsky esitti, että runomitat mukautuvat käyttötarkoitukseensa.

Esimerkiksi laji vaikuttaa runomittojen luonteeseen. Eeppiset ja dramaattiset muodot käyttävät niin sanottuja joustavia mittoja, joissa metrinen pohjakaava on yksinkertainen mutta mitan ja kielen yhteensopivuutta kuvaavat vastaavuussäännöt monimutkaiset. Yhdistelmä mahdollistaa lukuisia erilaisia toteutuksia. Sitä vastoin laulaen esitetyt lyyriset runot käsittävät laajan kirjon monimutkaisia metrisiä struktuureja, joilla on yksinkertaiset vastaavuussäännöt.

Runoilija ja filologi Jesper Svenbro Ruotsin akatemia tarjosi runouden harjoittajan näkökulman Sapfon ja Alkaioksen säkeistöihin. Svenbro kytki säkeistöjä koskevan filologisen tutkimuksensa refleksiiviseen analyysiin omista kyseisen tradition sovelluksistaan.

Luennolla hän antoi esimerkkejä oman tuotantonsa lisäksi Sapfolta, Hölderliniltä ja Tomas Tranströmeriltä ja osoitti näin vanhojen kreikkalaisten runomittojen elinvoimaisuuden ja käyttökelpoisuuden myös modernissa runoudessa.

Kati Kallio Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käsitteli suullisen runouden mittojen suhdetta esitystilanteisiin ja musiikkiin. Kallio lähti liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan suullisen runouden mittoja ei useinkaan voi ymmärtää pelkästään abstrakteina kaavoina. Hän esitteli tapoja, joilla suomalaiset, karjalaiset ja inkeriläiset runonlaulajat ovat varioineet mittoja esitystilanteiden mukaan.

Luennolla myös kuultiin useita esimerkkejä siitä, miten kansanrunoutta on laulettu. Jarkko Niemen Tampereen yliopisto esitelmä perustui hänen etnomusikologiseen tutkimushankkeeseensa, jonka kohteena olivat länsisiperialaisten ja Venäjän luoteisosan alkuperäiskansojen, erityisesti samojedien ja obinugrilaisten, musiikilliset traditiot ja laulullinen ilmaisu.

Esitelmässään Niemi korosti sitä, että suullisessa esityksessä metrisen säkeen kielellistä struktuuria on mahdollista muuttaa merkittävästikin, joskaan ei mielivaltaisesti. Luennollaan Niemi esitteli projektin tuloksia valaisten kyseisten uralilaisen kansojen traditioita laajemminkin.

Paralleelisessioissa runomittoja tutkittiin eri ajallisissa konteksteissa ulottuen antiikin runoudesta nykyisiin kansanlauluihin ja keskiaikaisesta hovirunoudesta luvun rap-musiikkiin. Monissa esitelmissä tarkasteltiin myös mitan suhdetta laulettuun runouteen, musiikkiin ja esitystilanteisiin. Lähestymistavat olivat niin ikään moninaiset. Heidän projektinsa aineisto koostuu virolaisesta runoudesta kahdelta aikakaudelta: Hän korosti esteettisen rytmin kognitiivista luonnetta sekä motoristen toimintojen merkitystä käsitykselle siitä, mitä rytmi on.

Liljan mukaan esteettinen rytmi näyttäisi noudattavan samoja skeemoja kuin tanssiva keho. Hänen neljän vaiheen analyysimallinsa perustui liikkeen ja kontekstin yhteistoimintaan. Keskiviikkona ensimmäisen konferenssipäivän jälkeen vietettiin iltaa helsinkiläiseen tapaan piknikillä Tervasaaressa, jossa osallistujilla oli mahdollisuus puhua tavuista ja tilastoista epämuodollisesti auringon paisteessa.

Torstai-iltana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Tuomas Lehtonen toivotti konferenssiväen tervetulleeksi Seuran vastaanotolle. Konferenssin tuloksista on suunnitteilla julkaisu, jota ollaan paraikaa työstämässä. Seuraavan kerran NordMetrik on tarkoitus järjestää Tukholmassa Filosofian maisteri Erika Laamanen on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineessa.

The project, Traumatized Borders: The project is conducted between and , and is collaborated with researchers in the University of Tartu. The project includes five researchers: Traumatized Borders from now on TB is a multidisciplinary research project which investigates oral and written trauma narratives related to various topographic and symbolic borders in Russian, Finnish, Estonian, Ukrainian, and North-American contexts.

In this project, traumas are understood as universal, but yet culturally bound narratives and linguistic constructions. Historical events and phenomena, such as Karelian Fever, the WWII, and Cold War, have constructed the grand narratives of the borders that are embedded in collective consciousness of people living in for e.

Russia, Finland, Estonia, and Ukraine. Therefore, in this geopolitical context, TB examines trauma narratives as subversive narratives of border, order, and Other. The project claims that traumas create ruptures in the fabric of social and political conformity as well as in collective consciousness by reconstituting the meaning of border, order, and other.

Theoretically the project works against the backdrop of previous international and national border studies, cultural studies folklore studies, literature studies, cultural anthropology and trauma studies which form the most relevant methodological and conceptual frameworks for the project. In the framework of border studies, the project creates theoretical and conceptual tools which contribute to understanding of borders and border crossings from the point of view of individuals, small communities, and the cultures at the borderlands.

Mobility, space, place, and identity in the borderlands as well as border cultures, have been in the focus of these studies Aldama et al. In Europe, for example, the major themes in research have been identity formation, immigration, and globalization at the borderlands. These studies stress how individuals and communities have given narratively constructed meanings to the borders and border crossings. The third framework of TB connects with trauma studies. While trauma is rarely studied in border studies, it has been an object of literature, folklore, and history research since the s Caruth Personal traumas and border related traumas are now an emerging subject in cultural studies.

However, also everyday circumstances can cause traumas which are not recognized as traumatizing in the dominating culture and power structures. Both these types of traumas are recognized in the TB research project. TB contributes to the existing research on borders and border related traumas by focusing on the intersection of trauma studies, cultural studies, and border studies.

In the project, Tuulikki Kurki examines written and literary trauma narratives in the territorial and symbolic borderlands between Finland and Russia. Kurki focuses on biographical and fiction novels of various migrants and so called defectors who moved across the Finnish Soviet Union and Finnish Russian borders. The research examines the trauma narratives in these novels and the reception of these novels during the 20 th and 21 st centuries. The purpose is first to identify the various types of trauma narratives.

In the Soviet context, the trauma was related to facing another culture and political system. In the Finnish context, the trauma was created by hostile reception of these novels that often neglect to acknowledge the traumatic experiences of the migrants. Continuing from this position, the purpose is also to examine trauma narratives in contemporary literature written by mobile people moving across the Finnish Russian border. The first phase focuses on the treatment of trauma, the role of memory in trauma, and the nature or characteristics of trauma.

The phase two combines trauma studies with border and mobility studies and the questions of discourse analysis. The purpose is to locate or place trauma within the theoretical framework of Betrayal Trauma Theory.

The purpose is to show how individual cases of traumas are linked to various political state borders of sovereign nations who have created so called Border Utopias that can be further divided into two categories, Historical and Contemporary Border Utopias.

In the last phase of the research, the discussion focuses on the question of how the historical border utopias are recreated in contemporary Finland and Norway. The partisans killed civilians in Finland, the majority of whom were women, children, and elderly people. Until today, these killings have been silenced in Finland, and have not been included in official historiography. Laurén will examine the witness stories and trauma narratives about these killings by applying the concept of trauma within the theoretical framework of narratological research and oral history.

The central research questions are: In which way are the partisan attacks narrated? How traumatic experiences have affected the lives of the villagers and the perceptions of the Finnish-Russian border? The overall ambition is to reveal how personal narratives develop into a metadiscourse on history. Tiiu Jaago examines letters, memoirs, biographies, and life-story narratives to observe the development of subjective borders and related trauma experiences in these texts.

Using the texts about everyday life in the 19th and 20th century narrated by Estonians, Baltic Germans, and Russian speaking people of Estonia, the way how the historical and cultural trauma intertwines with personal trauma, and how people process their traumatic experience, will be analyzed. These encounters are inherently asymmetrical as they occur between immigrants, new-comers to the society, and professionals that possess the cultural and institutional knowledge of Finnish society.

Tanttu examines the ways how asymmetry manifests itself in these encounters and communication acts. The lack of agency and the sense of disempowerment may result in forming invisible or seething traumas. Trauma, Narrative, and History. Approaches to Culture Theory V. University of Tartu Press: Encounters Along Micro-Level Borders: Koko taiteellinen ilmaisu perustuu kansallisuuden ideaan, jota kannattelevat tietyt ihanteet ja luonteenpiirteet. Nämä ovat tietysti ideoita, jotka ovat satoja vuosia vanhoja ja jotka stereotypioina ja muina sellaisina leimaavat suurinta osaa yhteiskunnasta, mutta black metal on asettanut sanansa sellaisella tavalla, jota ei ole kuultu Norjassa sitten toisen maailmansodan.

Tämä voidaan nähdä osana nuorisokapinaa flirttailu natsismin ja antisemitismin kanssa on kuulunut aina alakulttuuriin , mutta sekä ilmiön levinneisyys että tapa, jolla se joissakin tapauksissa on toteutettu, tekevät siitä joka tapauksessa paremmin asioihin perehtyneen ja loppuun asti ajatellun verrattuna tyypilliseen nuorisokapinaan. Tämä katkelma norjalaisen black metal -fanin haastattelusta tiivistää monia oleellisia ilmiöitä. Black metal — kuten myös sen sisargenre folk metal — yhdistelee vanhaa ja uutta.

Sen käsitykset kansakunnasta ja siihen kuulumisesta uusintavat ajattelutapoja, jotka ovat jossain muodossa tuttuja taiteesta, historiankirjoituksesta ja kouluopetuksesta. Silti niissä on jotain lähtökohtaisesti pahennusta herättävää — jotain sellaista, mikä on muuttunut epäilyttäväksi toisen maailmansodan lopputuloksen myötä.

Syy käy ilmi heti seuraavasta lauseesta. Onhan itsestään selvää, että flirttailu natsismin ja antisemitismin kanssa kuuluu kuvaan tavalla tai toisella. Black metal on osa niin kutsuttua äärimetallia, sekä musiikiltaan että ajattelutavoiltaan metallimusiikin äärimmäistä laitaa. Perinteisesti siinä on käsitelty satanismin ja okkultismin kaltaisia teemoja — myöhemmin myös ihmisyyden synkeitä puolia, eräänlaista kosmista pessimismiä. Varsinkin luvun puolivälin jälkeen mukaan ovat tulleet pohjoismainen kansanperinne, menneisyys ja nationalismi.

Myös luontomystiikalla on genressä ja siihen liittyvässä alakulttuurissa tärkeä rooli. Tässä tutkimuksessa folk metal on pikemminkin tutkijan tutkimusta varten rakentama yläkäsite kuin alakulttuuri, johon tutkimuksessa haastatellut muusikot ja fanit samaistuisivat. Se voi olla kumpaakin. Black metal perustaa sanomansa niin sanotusta valtakulttuurista tuttuihin ajattelutapoihin.

Samaan aikaan se on kapinaa valtakulttuuria vastaan. Ei kuitenkaan mitä tahansa kapinaa — alakulttuurissa hellitään ajatusta omasta erityisyydestä, tavallisista suuremmasta asialle omistautumisesta ja tiedostamisesta. Kun pohtii edellä lukemaani sitaattia, ajatus itsetietoisesta ja historiansa lukeneesta alakulttuurista ei välttämättä tunnu järin kaukaa haetulta. Itsetarkoituksellista provosointia pidetään alakulttuurin keskuudessa vähän lapsellisena.

Toisaalta jotkut haastattelemani henkilöt korostavat, että black metalin luonteeseen kuuluu kaikkien sopivaisuuden rajojen rikkominen. Haastattelemani muusikon sanoin siihen kuuluu viha, suvaitsemattomuus ja antisemitismi.

Ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan epämukavuusalueelle pyritään menemään mahdollisimman suurella ryminällä. Äärimmäisellä kansallismielisyydellä, joka äityy toisinaan jopa kansallissosialismin ihailuksi, tökätään valtakulttuuria ja yhteiskuntaa sen arimpaan kohtaan.

Mediakohu takasi kasvualustan valtavalle määrälle uusia bändejä. Myöhemmin luvun alun tapahtumien sokkivaikutus hälveni ja menestyneimmät muusikotkin ottivat niihin etäisyyttä.

Norjassa black metalista tuli virallisenkin yhteiskunnan arvostamaa kulttuuria ja vientituote. Maallistuneessa yhteiskunnassa rock-kapinan perinteinen liittolainen, Saatana, ei enää järkytä tarpeeksi. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana populaarikulttuurissa sielunvihollisen edustaja maan päällä onkin usein ollut Adolf Hitler.

Näihin päiviin asti kansallissosialismiin vetoaminen on ollut varma keino saada huomiota. Hitleriä ei ole tarvinnut mainita — esimerkiksi muutama riimukirjain bändin logossa on monesti riittänyt siihen, että ainakin osa yleisöstä on täydentänyt mielessään kuvan loppuun. Valitettavasti natsikortti on pelattu usein myös silloin, kun bändillä itsellään ei ole ollut mitään sensuuntaisia tarkoitusperiä.

Kun nykyään monenlaiset kovasti fasismia muistuttavat liikkeet etenevät Euroopan maissa, ei voi olla miettimättä, millainen tulevaisuus natseilla on äärimmäisen toiseuden edustajina. Jo nyt black metalin kansallissosialistinen siipi on huomannut löytäneensä hengenheimolaisia yllättäviltä tahoilta: Puolan katolisista konservatiiveista, jopa maahanmuuttajataustaisista muslimeista.

Maanosassamme on paljon tahoja, jotka eivät näe esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien parantumista myönteisenä kehityksenä. Pelkäksi nuorisokapinaksi pelkistäminen ei tietenkään tee oikeutta black metal -kulttuurille — folk metalista puhumattakaan. Musiikkikulttuurissa musiikkia ja sen tuottamaa esteettistä mielihyvää ei voi ohittaa. Etenkin black metalin itseymmärrykseen kuuluu ajatus siitä, ettei black metal ole koskaan pelkkää musiikkia vaan pikemminkin kokonaisvaltainen elämäntapa ja ajattelutapa.

Kuitenkin haastatellessani muusikoita ja faneja tätä tutkimusta varten kävi moneen kertaan ilmi, että nimenomaan musiikin voima on saanut heidät ihastumaan siihen.

Sama pätee myös kansanmusiikkiin yhtenä black ja folk metalin vaikutteista. Perheessä ja lähipiirissä on ollut pelimanneja, joiden perintöä folk metalissa halutaan viedä eteenpäin. Myös kansanusko monine jännittävine, kristinuskoa edeltävälle ajalla palautuvine kertomuksineen on edelleen elävää — ja muuttuvaa — perinnettä, jolle halutaan antaa sille kuuluva arvo myös metallimusiikin keinoin.

Onko black metalia ja folk metalia siis ylipäätään mielekästä käsitellä samassa tutkimuksessa? Vaikka alakulttuurien poliittiset asenteet eivät ääripäissä voisi olla juuri kauempana toisistaan, kummassakin ilmaisu turvautuu samankaltaisiin, jopa samoihin, symboleihin ja ajattelutapoihin. Yhteistä on innoituksen hakeminen kaukaa muinaisuudesta, yhteistä on tunnelmointi koskemattomassa luonnossa, yhteistä ovat viittaukset kansallisromantiikkaan.

Kummassakin alakulttuurissa nykyaika nähdään vähän ankeana, sieluttomana — suorastaan turmeltuneena. Elämä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei tarjoa elämälle syvempää merkitystä. Onneksi on mielikuvitus, jonka siivin pääsee toiseen aikaan, pois kaupungista ja uuden teknologian orjuudesta.

Samanlaisia haaveita elättelivät myös kansallisromantikot, jotka osa black- ja folkmetalisteista näkee suorastaan esikuvinaan. Kansallisromantiikka black ja folk metalissa viittaa sekä luvun alun liikehdintään että siihen vuosisadanvaihteen uusromanttiseen suuntaukseen, joka tunnetaan paremmin symbolismina.

Paljon kansallisromanttisia ajatuksia on alakulttuureihin kulkeutunut myös tiedostamattomia reittejä myöten. Tutkimuksen aikana yksi suurimman vaikutuksen tehneistä kirjoista on ollut Tarmo Kunnaksen teos Fasimin lumous. Kirjassa emeritusprofessori Kunnas pohtii syitä, jotka saivat eurooppalaisen älymystön innostumaan fasistisista ideologioista, vaikka heidän, Kunnaksen mukaan, olisi pitänyt ymmärtää, mihin ne voivat johtaa.

Kunnas nostaa yhdeksi syyksi huolen maailman taianomaisuuden katoamisesta Euroopassa. Hyvällä syyllä voi kysyä, onko elämä koskaan ollutkaan taianomaista muualla kuin nostalgikon päiväunissa.

Kuitenkin kokemus elämän merkityksettömyydestä, pinnallisuudesta ja yhdentekevyydestä kuulostaa kovin tutulta myös tutkimukseni aineistossa. En halua väittää, että kokonaisuutena black metal ja folk metal olisivat fasistisia alakulttuureita.

Jotakin samaa niissä kuitenkin on. Erityisesti norjalaisessa aineistossa yhtenä black metalin vihollisista mainitaan pohjoismainen sosiaalidemokratia, joka on ehkä turvallinen, mutta blackmetalistien silmissä myös tasaisen harmaa ja kovin maallinen. Tämä tutkimus sai alkunsa melkein kymmenen vuotta sitten, kun tein gradua pohjoisnorjalaisista blackmetalisteista.

Graduni aineisto sai pohtimaan kansallisuuden ja paikallisuuden merkitystä black metalissa. Samoihin aikoihin tuttavapiirini kuului paljon enemmän tai vähemmän aktiivisesti black metal -alakulttuurissa liikuskelevia ihmisiä.

Entistä useammin perinteisten teemojen — satanismin, okkultismin ja nihilismin — rinnalle nousi kysymyksiä kansallisesta identiteetistä, maahanmuuttajista ja kansallissosialismista.

Eivät ne silloinkaan olleet valtakulttuurin kannalta uusia tai vieraita asioita. Valtavirrassa äärimmäisimpiä näkemyksiä kuitenkin kartettiin. Tutkimuskirjallisuudessa eräänlaisena käännekohtana pidetään vuoden kuntavaaleja, joissa niin sanotut maahanmuuttokriittisen ehdokkaan ottivat ensimmäistä kertaa merkittävän vaalivoiton. Vuonna kansakuntaan kuuluminen ja maahanmuutto esiintyvät mediassa jokaisena päivänä. Niistä on tullut paljon tärkeämpiä kuin olisin voinut tutkimuksen alussa kuvitella.

Ovatko esimerkiksi Rajat kiinni -liike tai kaduilla maleksivat Odinin soturit osa samaa ilmiötä kuin black metalin ja folk metalin kansallismielinen siipi? Ovatko ne vain odottaneet aikaa, jolloin ne voivat putkahtaa pintaan muuallakin kuin pienessä musiikkialakulttuurissa? Näihin kysymyksiin on vaikea antaa yksiselitteisiä vastauksia — varsinkin kun tutkimukseni aineistosta suurin osa on kerätty ennen vuotta Joka tapauksessa metallimusiikissa lähes kaikki mahdolliset kansallismieliset teemat ovat esiintyneet jo luvulla ja niiden juuret on löydettävissä viimeistään luvun alkupuoliskolta.

Radikaalin kansallismielisyyden nousu alakulttuurissa on ikään kuin ennakoinut samojen teemojen yleistymistä myös poliittisen keskustelun valtavirrassa. Syyksi ääriajattelun nousuun on julkisuudessa tarjottu meneillään olevan pakolaiskriisin lisäsi etenkin nuorten miesten syrjäytymistä vaikeassa taloustilanteessa. Syrjäytyminen työelämästä ja koulutuksesta on vakava asia. Maailman tapahtumatkin tuntuvat olevan poissa kenenkään hallinnasta.

Onko ääriajattelun viehätys kuitenkaan pelkistettävissä aineelliseksi tai sosiaaliseksi osattomuudeksi? Pitäisikö sittenkin ottaa vakavasti black metal- ja folk metal -alakulttuureissa esitetyt syytökset arkisen maailmamme pinnallisuudesta, sieluttomuudesta ja korkeampien merkitysten puutteesta?

Aloitin lektion sitaatilla ja haluan myös lopettaa sitaattiin. Yhden vastauksen edellä esitettyihin kysymyksiin tarjoaa romantiikan filosofian ruumiillistuma, saksalainen runoilija Novalis vuonna julkaistussa aforismissaan:. Uneksimme matkoista maailmankaikkeuden halki: Emme tunne oman henkemme syvyyksiä. Salaisuuksientäyteinen tie vie sisimpäämme. Joko meissä tai ei missään on ikuisuus maailmoineen, menneisyys ja tulevaisuus.

Kotimaan ja kansakunnan representaatiot black metalissa ja folk metalissa Suomessa ja Norjassa. B, Humaniora, ; Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. FT Aila Mustamo työskentelee osa-aikaisena yliopisto-opettajana Oulun yliopistossa kulttuuriantropologian oppiaineessa. Todellisuudessa tunsin itsekin hänen tekstejään, sillä ne kuuluivat opiskeluaikoinani pakollisiin lukemistoihin: Hahmona Outi Lehtipuro oli kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi.

Viime alkukesästä tapasimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, jossa kävimme pitkähkön ja polveilevan keskustelun suomalaisen folkloristiikan historiasta ja nykyisyydestä sekä myöskin — vaikkakin vähemmin sanoin — haastateltavasta itsestään.

Jyrki Pöysä oli korostanut eri tilanteissa hänen kannustavaa ja innostavaa rooliaan Eloren synnyssä, minkä vuoksi meidän piti käydä tämä keskustelu jo kaksi vuotta sitten, jolloin Elore ja Outi juhlivat yhtä aikaa pyöreitä vuosia. Vastuu valitettavasta viivästymisestä lankeaa haastattelijalle. Heistä piti tulla äidinkielen opettajia, mutta jokin veti kansanrunoustieteen pariin. Joillekin se oli Kalevala ja kalevalamittainen runous, toisille kenties sananlaskut.

Outin puheesta nousee usein esiin myös professori Matti Kuusi: Kuusi saattoi tarkoituksella saman pöydän ääreen uusia näkökulmia ja ihmisiä, joiden lähtökohdat poikkesivat toisistaan.

Tämä oli esimerkiksi Tiistaipiirin ajatus: Matti Kuusen vetävät ja hauskat luennot houkuttelivat luvulla kansanrunoustieteeseen pääaineopiskelijoiden lisäksi suuren joukon sivuaineopiskelijoita.

Tämä näkyi suomalaisessa yhteiskuntaelämässä, jossa suullisella perinteellä ja folkloristiikalla oli sijansa niin äidinkielen opettajien opetuksessa ja harrastuksissa kuin sanomalehtien palstoillakin.

Seminaareissa opiskelijat saivat suuritöisiä aiheita. Töiden tarkoituksena oli paikata tutkimuksellisia aukkoja; aiheita ei valittu vain sen perusteella, mikä sattui opiskelijaa kiinnostamaan.

Outi esimerkiksi sai Kuuselta aiheekseen Luojan virren, mutta monet muut työskentelivät sananlaskujen parissa. Tämä kertoo siitä, että luvulla pienfolklore muodostui uudeksi järjestelytyömaaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa, sillä sadut ja tarinat oli jo pääosin järjestelty.

Toki esimerkiksi Lauri Simonsuuri työskenteli tarinoiden parissa, mutta Matti Kuusi oli tarttunut pienfolkloreen. Keskustelumme aikana palasimme tuon tuostakin Suomalaiseen Kirjallisuuden Seuraan, taloon, jossa Outi halusi haastattelun tehtävän.

Ja vähä vähältä minulle valkeni miksi. Kuusen seminaaritkin olivat SKS: Suhde on ollut symbioottinen: Keruutyötä ohjasivat kiivaan arkistotyön seurauksena syntyneet motiiviluettelot ja opiskelijoiden arkistoharjoittelussa saama käsitys siitä, millaista materiaalia arkistoon oli aiemmin päätynyt. Opinnäytteiden aiheet ja niiden aineistot löytyivät itsestään selvästi SKS: Omissa teksteissään mutta myös haastattelussa Outi kuvaa tätä muutosta tekstikeskeisen ja antropologisen folkloristiikan eronteoksi.

Artikkelissa esiintyvässä kärpäslätkässä on Ulla Lipposen ja Annikki Kaivola-Bregenhøjn runoilema, köllihuumoria edustava teksti. Ristiriita oli jäänyt mieleeni, minkä vuoksi minua kiinnosti miten radikaali muutos oli, miten kenttäkäsitys muuttui ja miten keskusteluja käytiin.

Antropologinen vire, johon murros tuntuu tiivistyvän, tuli Amerikasta. Myös Lauri Hongon vierailut Atlantin toisella puolen toivat uusia ajatuksia Helsinkiin.

Honko luennoi Helsingin yliopistossa ennen siirtymistään Turun yliopistoon ja toi uudet ajatukset esiin esimerkiksi Juha Pentikäisen kanssa kirjoittamassaan oppikirjassa Kulttuuriantropologia Linda Déghin yhteisöllisyyttä ja kerrontatilanteita korostavat kertojatutkimukset kiinnostivat niin ikään monia.

Myöskään ruotsalaisen etnologian vaikutusta ei pidä vähätellä, sillä pohjoismaisen yhteistyön myötä tuli ruotsalaisten aineellisen ja henkisen kulttuurin limittymistä korostava avarampi näkemys tutuksi. Arkiston aineistoista alkoi löytyä nyt toisenlaisia aukkoja kuin aiemmin.

Aukot eivät olleet enää jonkin motiivin tai pitäjän puuttumisia, vaan katkonainen haastatteluaineisto itsessään oli täynnä aukkoja:. Vaikka motiivilistojen avulla voi arvata, mitä haastattelija on kysynyt, kokonainen kommunikaatio ei hahmotu vanhoista nauhoista. Tekniikkaakaan ei voi ohittaa. Juuri luvulla painavat laitteet jäivät historiaan ja ne korvattiin helposti mukana kannettavilla Uhereilla, kevyillä nauhoituslaitteilla, jotka omalta osaltaan avittivat vallankumousta.

Kenttätutkimus koki uuden nousun, joka oli ennen kaikkea laadullinen. Kenttätöitä oli tehty osana osakuntien kotiseutututkimusta ja suuria kansallisia, erityisesti kielitieteellisiä hankkeita, mutta luvulta alkaen Turun yliopistossa alettiin viritellä uudenlaisia poikkitieteellisiä ja kokonaisvaltaisia kylätutkimushankkeita: Outi jätti Luojan virren tutkimuksen ja kysymyksensä kalevalamittaisten runojen laulajista ja laulamisesta ja lähti kylätutkimusryhmän mukana Hauhon Hyömäkeen.

Haastateltavat valittiin tilastollisesti edustavalla satunnaisotannalla kylän yli vuotiaista. Haastattelussa nauha sai pyöriä, jotta jälkikäteenkin olisi mahdollista nähdä ja kuulla, miten tilanteet syntyivät ja kehittyivät. Yksinkertaisimmallaanhan paradigmanmuutos oli tässä: Seuraukset olivat kuitenkin vavisuttavia.

Huomio alkoi kiinnittyä vuorovaikutukseen, kertojapersoonallisuuksiin, uudenlaisiin kertomuksiin ja perinteen yhteisöllisyyteen. Näitä puitiin ja ennakoitiin muun muassa ensimmäisessä pohjoismaisessa etnologis-folkloristisessa kenttäseminaarissa Vöyrillä kesällä ja sen jälkimainingeissa syntyneessä Fältarbetet -kirjassa Uuden folkloristiikan teemat näkyvät myös myöhemmin kirjassa Perinteentutkimuksen perusteita toim.

Outi Lehtipuro, , jonka rakenne teksti, yksilö, yhteisö oli kehkeytynyt Turun yliopiston folkloristiikan perus- ja metodikursseilla. Mutta miten suuri loikka Hautalan ja Kuusen maailmasta oli uudenlaisiin kenttätöihin ja kysymyksenasetteluihin? Kaikki olivat [folkloristiikassa ja suomen kielessä] tehneet kenttätyötä aina, mutta se oli ollut nimenomaan keruutyötä arkistoa varten, eikä omaa tutkimusta varten.

Vallankumoukset eivät tieteessä tapahdukaan sotien, vaan vanhan kannatellessa. Vanhat käsitykset jäävät myös elämään, mikä näkyy esimerkiksi Lauri Hongon klassikossa Geisterglaube in Ingermanland , jossa Honko ei juurikaan viittaa omiin kenttätyöaineistoihinsa vaan arkiston teksteihin.

Arkiston ohjeistuksetkin muuttuivat hitaasti: Kenties tämä luonnehtii parhaiten Outin näkökulmaa tutkimushistoriaan. Tieteellisesti keskustelut ketjuuntuvat ja radikaaleimmatkin uudistukset luovat sittenkin vain uuden lenkin.

Jäin miettimään tätä suhteessa Spectrumissa , — julkaistuun Outin kirjaamaan perinteiseen folkloren määritelmään, jonka kirjoittaja itse ja hänen sukupolvensa olivat omaksuneet ja jonka taustalla ovat oppihistoriaan paneutuneen Jouko Hautalan luonnehdinnat. Määritelmä on monille tuttu ja sen elementtejä tapaa edelleen alan keskeisteksteissä. Määritelmän piirteitä on siirtynyt esimerkiksi Perinteentutkimuksen terminologiasta — Tieteen termipankkiin Folkloristiikka: Tietosanakirjan artikkeli on laaja ja siinä käydään läpi ajankohtaisten keskustelujen pääpiirteet.

Määritelmästä on jäänyt elämään folkloren viisi tunnusmerkkiä: Ketjuuntumisesta kertoo se, että artikkelissa mainitut viisi peruspiirrettä ovat oman käsitykseni mukaan edelleen keskeisiä folkloristiikan keskusteluissa.

Mutta joku on taas askarrellut kärpäslätkiä. Suullisen periytymisen sijasta keskustellaan välittymisestä ja muuntelusta ja kirjallisen ja suullisen ilmaisun välisistä siirtymistä tai ylipäätään siitä, miten uudet mediat tarjoavat pohjia samankaltaisille välittymisprosesseille, joita folkloristiikassa on kuvattu iät ja ajat.

Vaikka perinteen alkuperäistä sepittäjää ei edelleenkään kuvitella, pohditaan tänä päivänä anonymiteetin sijasta tekijyyttä ja omistajuutta — sitä, kenelle tallennettu perinne kuuluu ja kuka sitä saa esittää, ja keitä ovat perinteen nykyiset käyttäjät, tuottajat ja kuluttajat. Yhteisöllisyys tulee nykyään esille selkeimmin tutkimuksissa, joissa käsitellään perinteen tietoista hyödyntämistä esimerkiksi kulttuuriperintöprosesseissa.

Kaavamaisuuden rinnalla innostutaan niistä, jotka pyrkivät reunojen rajoille tai ulkopuolille. Keskustelu on siirtynyt muihinkin kuin kaavamaisiin perinnelajeihin, luovuuden ja mielikuvituksen kehille. Terminä jykevimmin lienee pysynyt kansanomaisuus, vernakulaari , jolla pyritään korostamaan ilmaisun omaehtoisuutta, mutta tässäkin suhteessa huomio on hakeutunut sellaisille pinnoille, joissa omaehtoinen ja ylhäältä ohjattu kohtaavat ja siihen, mitä näissä prosesseissa tapahtuu.

Folkloren määritelmän rinnalla ei voi olla puhumatta siitä, mitä folkloristiikka on ja missä on folkloristiikan ydin. Määrittyykö ala tutkimusaineistojensa kautta eli sen kautta, miten määrittelemme folkloren vai suhteessa ikiaikaisiin kysymyksiin? Jos ajaudumme liian kauaksi tästä kohti yleisempiä sosiaalitieteellisiä kysymyksenasetteluja, siinä piilee vaara.

Tai kuinka kerronta muokkaa kokemuksia esimerkiksi sen kautta, että kerrotaan menneisyydestä niitä tarinoita, joiden kanssa voidaan elää. Perinnelajikeskeisyys ja vahva keskittyminen keruutyöhön ja arkistointiin tekevät suomalaisesta folkloristiikasta kansainvälisesti ainutlaatuisen, vaikka ne myös yhdistävät suomalaisen tutkimuksen pohjoismaisiin käytäntöihin. Kansainvälisesti suomalainen folkloristiikka tunnetaan kuitenkin parhaiten juuri Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta ja sen tuottamista hedelmistä: Jos suomalainen menetelmä onkin taaksejäänyttä elämää, ovat tyyppiluettelot sittenkin folkloristiikan yleisteoreettisessa ytimessä, Outi pohtii kuvaillessaan muun muassa Lauri Simonsuuren työtä ja sen merkitystä.

Lajien ja sisältöjen lisäksi ilmaisun esteettisyys on folkloristiikan keskeisiä lähtökohtia: Näistä teemoista — ilmaisun estetiikka, eri lajit ja arkistot — muodostuu myös folkloristiikan keskeinen sanottava tänä päivänä, mitä ehdimme sivuta haastattelun aikana vain vähän, mutta sitäkin useammin.

Ilmaisun lajit limittyivät keskusteluissamme sosiaalisen median nykytarinoihin, joiden dynamiikka vastaa suullisen perinteen monia toimintatapoja. Toistuvasti totena esitettyjen ja perättömäksi osoittautuvien samojen aihelmien herättämät tunnereaktiot jaksavat hämmentää, mutta sosiaalisen median mekaniikan tutkimus toisi ja on tuonut asiaan lisää ymmärrystä: Tässä yhteydessä Outi haikailee jo uuden folkloren määritelmänkin perään — tai ainakin haluaisi kokoontua pohtimaan sen tarvetta yhteiseen seminaariin.

Puhuttaessa suomalaisista arkistoista Outi tuo esiin, että paikallisilta kerättyä aineistoa olisi syytä palauttaa kentälle: Folkloristien vääjäämättömän vuorovaikutuksen kentän eli ihmisten ja yhteisöjen kanssa tulisikin olla vastavuoroista mutta myös reflektiivistä. Haastattelun loppupuolella Outi reflektoi myös aineiston keruun ja arkistonnoin heijastuksia ihmisten paikallisidentiteetteihin.

Mitä esimerkiksi on merkinnyt aineistojen keruu pitäjittäin: Ja miten kevyesti pitäjät kuntaliitosuudistuksissa ohitettiinkaan ja mikä poru siitä syntyi! Hautalan ja Kuusen maailma näyttää näiltä osin elävän suomalaisten identiteeteissä hallinnon uudistuksista huolimatta. Mutta folkloristeille Hautalan ja Kuusen perintö avautuu ennen kaikkea laaja-alaisuuden vaateena. Kenttätyö, arkistotyö, kollektiivisuus, yksilö, ajankohtaisen kansainvälisen tutkimuksen seuraaminen, oppihistorian tunteminen ja avarakatseisuus — siinä meille tehtävää.

Story-telling in a Hungarian Peasant Community. A Guide for Field Workers in Folklore. Folklore — Ahokas, Jaakko et al. Kärpäslätkän opetus — eli mistä tieteellinen oivallus syntyy. A Festschrift for Prof. Annikki Kaivola-Bregenhøj on her 60th Birthday 1st February Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Filosofian tohtori Karina Lukin on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa.

Perinteentutkimus on ainutlaatuinen kulttuurintutkimuksellinen tieteenala, sillä sitä opetetaan vain Itä-Suomen yliopistossa. Tosin se rinnastuu läheisesti folkloristiikkaan, joka on Suomessa oppiaineena Helsingin yliopistossa, Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa. Tutkimusalan juuret ovat luvun loppupuolelta lähtien kehkeytyneessä henkisen kansankulttuurin — nykyisin sanoisimme aineettoman kulttuuriperinnön — tallentamisessa ja hyödyntämisessä erityisesti kansallisesti määrittyvän ja kansallisesti arvottuvan kulttuurin ja sen historiakuvien rakentamisessa.

Kansallisen profiilinsa lisäksi folkloren tutkimus on hyvin kansainvälinen tutkimusala ja muodostaa merkittävän osan etnografisesti orientoituneesta kulttuurintutkimuksesta. Suomalainen folkloristiikka on kautta historiansa ollut varsin keskeisessä asemassa kansainvälisen folkloristiikan toiminnassa ja kehityksessä.

Perinteentutkimuksen oppiaineen nimi englanniksi on folklore studies. Folklore tarkoittaa kansanperinnettä, erityisesti suullista kansanperinnettä, kuten kansanrunoja, tarinoita, kansanlauluja, sananparsia ja niin edelleen.

Mutta kansanperinteentutkimuksen sijaan puhumme Itä-Suomen yliopistossa perinteentutkimuksesta. Oppiaineen nimen valintaan varmastikin liittyy oma historiansa, mutta katson kysymystä nyt laajemmalta kannalta. Opettajani Helsingin yliopistossa, professori Leea Virtanen, kirjoitti Perinteentutkimuksen perusteita -teoksessa vuonna Usein on huomautettu, että nimityksistä kansanrunous, kansanperinne, kansantietous jne. Virtasen näkemys siis oli, että kansa on implisiittisesti mukana perinteen käsitteessä, kun taas kansa-käsitteeseen sisältyy siihen laskettavien ihmisten keskinäinen yhteenkuuluvuus.

Näin perinne määräytyy ja paikantuu yhteisöllisyyden perusteella, jolloin perinteentutkimus hahmottuu yhteenkuuluvuutta ilmaisevien ja tuottavien kulttuuristen ilmausten tutkimukseksi. Tehtävänmääritys perustuu amerikkalaisen folkloristin Alan Dundesin luvun puolivälissä lanseeraamaan määritelmään, jonka mukaan folkloren folk on mikä tahansa sosiaalinen ryhmä, jolla on ainakin yksi yhteinen tekijä Dundes Virtaselle folkloristiikan perinne-käsitys paikantuu välittömiin sosiaalisiin kontakteihin, kun taas instituutioiden perinteet ovat eri laatua.

Itse piirtäisin juuri tähän perinteentutkimuksen ja folkloristiikan eron. Jos folkloristiikka tutkii folklorea, perinteentutkimus tutkii kaikkea sitä, mikä määrittyy perinteeksi, myös institutionaalisesti. Hahmotankin perinteentutkimukselliseen opetukseen ja tutkimukseen seuraavanlaisia aihealueita: Luettelo ei ole täydellinen eikä virallisesti vahvistettu, mutta antaa osviittaa minkälaisista asioista perinteentutkimuksessa on kysymys.

Perinteentutkimuksen oppiaine ja professuuri perustettiin Joensuun yliopistoon lahjoitusvaroin vuonna , Kalevalan, Suomen kansalliseepoksen, vuotisjuhlinnan merkeissä. Professorinviran ensimmäinen haltija oli Anna-Leena Siikala, jonka elämäntyötä on tässä yhteydessä tähdellistä muistaa, sillä tuo työ päättyi Kalevalan päivän aattona tänä vuonna. Siikala toimi oppiaineen professorina vuodesta vuoteen , jolloin hän siirtyi kutsuttuna professorina Helsingin yliopistoon.

Joensuussa toimiessaan Siikala kehitti perinteentutkimuksesta vireän, monitieteiseen teoreettiseen keskusteltuun osallistuvan ja kansainvälisesti suuntautuneen oppiaineen. Hän piti erityisen tärkeänä avointa ja vilkasta tutkijayhteisöä.

Hänen ympärilleen kerääntyikin nopeasti suuri joukko sekä perinteentutkimuksen että lähialojen tutkijoita. Näistä merkittävimpänä voi hyvällä syyllä pitää Siikalan seuraajaa, Seppo Knuuttilaa, joka toimi professorina vuodesta vuoteen , siis 15 vuoden ajan. Aivan nuorimpia opiskelijapolvia lukuun ottamatta kaikki perinteentutkimuksen piirissä toimineet ja toimivat ihmiset ovat Siikalan ja Knuuttilan oppilaita.

Perinteen- ja folklorentutkimuksen piirissä on jo pitkään ymmärretty, että ala on erityissitein sidottu nationalismiin ja kansallisvaltion rakentamiseen. Grimmin veljesten ansiosta näkemys levisi tutkijoille eri puolilla silloista Eurooppaa ja muodostui yhdeksi kansanperinteen tallentamista, editointia ja julkaisemista ohjaavaksi perusajatukseksi.

Suomessa Herderin romanttinen lähtökohta yhdistyi hegeliläiseen valtiofilosofiaan ja kysymykseen kansan poliittisesta representaatiosta ks. Tämän lisäksi kansanperinteen parissa toimivat sivistyneistön edustajat olivat kiinnostuneita näkemään aineistoissa ja julkaisuissa ja niiden laadinnassa poliittista, erityisesti kansallispoliittista, merkitystä ja käyttöarvoa.

Kansan ääni eli vox populi ei ollut enää Jumalan ääni, kuten vielä keskiajalla, vaan modernin ajattelun mukaisesti kansakunnan ääni, joka samalla kertomuksellistui.

Tätä kertomuksellisuutta on hyvin valaistu juuri äskettäin kuolleen amerikkalaisen folkloristin, William Wilsonin, kirjoittamassa teoksessa Folklore and Nationalism in Modern Finland Wilson , jossa tarkastellaan suomalaisten kansanrunoudentutkijoiden poliittista aktiivisuutta ja retoriikkaa, Suur-Suomi-aatetta ja kansanrunouden tallentamisen suhdetta kansallisvaltion rakentamiseen. Wilsonin mukaan kansanperinteensä ja erityisesti Kalevalan ansiosta Suomen kansa oli luvulla itsenäisyyden tiellä.

Kuten monissa muissakin maissa, joissa kansanperinteestä tuli poliittisesti ladattu huomion kohde, kansanperinteen tallennus ja sille annettu yhteiskunnallinen huomio kiinnittyivät kertomukseen alistetusta kansakunnasta ja sen pyrkimyksestä sekä poliittiseen suvereenisuuteen että kulttuuriseen loistoon. Viimeksi mainitusta on hyvänä esimerkkinä Carl Axel Gottlundin vuonna tekemä ehdotus suomalaisesta kansanrunokokoelmasta. Kansallista itsetuntoa kohottavan ihailun sekä poliittisen vapauden ja suvereenisuuden lisäksi kansanperinteen tallenteille ja julkaisuille, Suomessa erityisesti Kalevala -eepokselle, on annettu poliittinen tehtävä kansallisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tuottamisessa.

Kansallisena identiteettisymbolina Kalevalan katsotaan sekä ilmentävän että tuottavan kansallista yhtenäisyyttä. Eepoksen on katsottu ilmentävän kansallisen yhteenkuuluvuuden ajatusta ensinnäkin peruskertomuksellaan, joka kuvaa myyttistä historiaa, jossa vallitsee yhtenäinen sankariaika ja jossa on yksi kansa ja sillä yksi vihollinen.

Kalevalan kansa ja sen sankaruus — milloin miekan, milloin sanan voimassa — rinnastuvat eepoksessa ja varsinkin sen luennassa Suomen kansaan. Toisaalta Kalevala on yhtenäiseksi eepostekstiksi luotuna yhtenäisyyden symboli, koska se on sommiteltu eri henkilöiltä ja paikkakunnilta peräisin olevia elementtejä yhteen nivomalla ja tehty tietoisesti kokonaisen kansan ja kansakunnan kuvaksi.

Sellaisena sen ajatellaan jos ei todistavan niin toivon mukaan aikaansaavan Suomen kansan sisäistä yhteenkuuluvuutta myös poliittisessa mielessä. Kansallisen yhtenäisyyden tavoitteet ovat viime vuosikymmeninä jääneet ohjelmallisessa mielessä toissijaisiksi, ja tähän on ollut yhtenä metodologisena syynä kansa-käsitteen uudenlainen hahmotus, johon viittasin esitelmäni alussa.

Kansaan ja kansakuntaan kytkeytyvän yhteisöllisyyden sijaan tutkimus on keskittynyt erilaisiin sosiaalisiin ja alueellisiin ryhmiin, Alan Dundesin kansainvälisesti vaikutusvaltaisen folklore-määritelmän mukaisesti. Tämä on vienyt folkloristista tutkimusta kohti sosiologisia kysymyksenasetteluja: Kysymys on ryhmän lähtökohtaisesta koheesiosta, joka toimii perinteen kasvualustana.

Älkää kysykö, miten tämä tulee käytännön tasolla onnistumaan; mutta suunnitelmissa on mennä Mossen kanssa loppuvuodesta Bändipojan bändin keikalle, kun nämä tulevat Euroopankiertueelleen. Koska keikkapaikalle on useampi sata kilometriä matkaa, Mosse pani tuulemaan ja varasi keikkapaikkakunnalta meille hotellista sviitin. Shampanjaa kylmään ja tapaksia mukaan lattialle heiteltäviksi.

Bändipoika tietää, että olemme tulossa keikalle; ja Mosse tietää, että Bändipoika tietää. Bändipoika tietää myös, missä hotellissa majoitumme. Joka tapauksessa tarkoituksenamme on palata seksuaaliseen ämpärilistaamme, ja ruksata sieltä neljän kimppa yli; Mossen lisäksi on tarkoitus pokata pari miestä en panisi pahakseni, jos toinen olisi Bändipoika, eikä panisi Mossekaan - siis pahakseen jatkoille sviittiin, ja katsella, miten tilanne kehittyy.

En ole tullut kertoneeksi Mosselle, että minulla on jo kokemusta useamman miehen kanssa sekstailusta; ja Mosse odottaa tapahtumaa nyt niin innolla, etten kehtaa enää tunnustaa, ettei kerta olisi ensimmäiseni.

En myöskään mistään hinnasta ehkä enää uskaltaisi lähteä hotelliin kolmen random-miehen kanssa; mutta luotan siihen, ettei Mr. Mossad anna minulle tapahtua mitään pahaa. Kun huomautin asiasta, Mossen vastaus oli napakka, ja äänensä tumma ja käheä, kuten aina, kun hän on kiihtynyt.

Ja — mikäli sopivia kandidaatteja ei löydy, voimme aina viettää ihanan yön kahdestaan. Toisaalta taas - metallihenkisillä keikoilla on harvoin puutetta miehistä. Näin ajattelin kun luin tämän postauksen.

Heja Åhvenanmaa tai missä nyt asutkin! Sitten klikkasin kommenttiosiota ja ruutuun lävähti erittäin luotaantyöntävä mainos kuraohjelmasta nimeltä Exiä rannalla. Miksi tällaista on olemassa?!

Paljon mieluummin luen Cougarin blogia, jossa mielikuvituksellekin jää sijaa. Tästä kyllä tullaan dokumentoimaan erittäinkin tarkasti, mikäli homma menee putkeen. Tarkoitan mielikuvituksella juuri sitä, että anti on sanallinen, ei kuvallinen.

En haluaisikaan nähdä videoita.

SUIHINOTOT HOMOSEKSUAALISEEN ALASTOMIAMIEHET